Äidin muistolle

 In Memoriam Raili Lyytikäinen

 

Puhe äitini muistotilaisuudessa, Väärnin Pappilassa 12.6.2021

 

Äitini elementissään: kukkien keskellä 



Rakkaat sisarukseni, Raili-mummon lapsenlapset, hänen sisaruksensa, puolisot, ystävät, naapurit, hyvä saattoväki!

 

Ruoka oli aina hyvää!

Muistan mummon hyväntuulisena ja nauravaisena.

Parhaiten mieleen jäi kesäreissut mummolassa.

Aina oli aikaa käydä kahvilassa juomassa limpparia ja Tiimarissa ostamassa kiiltokuvia.

Jo pari päivää ennen kyläilyä mummo jo soitteli ja ootti meitä.

Mulla tuli ihan ekana mieleen se mun ja mummon reissu Helsinkiin.

Talvella saatiin hyppiä kellarin katolta hankeen serkkujen kanssa.

Tavaraa oli ihan hirveesti, mutta niitä oli aina hauska tutkia.

Mummo otti aina kaikesta valokuvia.

Mummon tunnusmerkkejä olivat pinssilippis ja se kovaääninen kamera.

Kivaa oli se kun pääsi kesällä mummolan autotalliin tekemään lelupyssyjä.

Ruoat oli aina valmiina, kun mentiin kylään.

Mummo oli aina kiinnostunut läheistensä elämästä ja kuulumisista.

 

Tässäpä muutamia lastenlasten luonnehdintoja Raili-mummosta.

 

Olemme kokoontuneet muistelemaan Railia tänne Väärnin Pappilaan. Niin, hän on nyt läsnä meidän sydämissämme monissa eri rooleissa: äitinä, mummona, siskona, anoppina, ystävänä ja naapurina. Haluan aloittaa puheeni viimeisestä muistostani, sillä se liittyy myös ihan varhaisimpiin muistikuviini hänestä: nimittäin lettujen paistaminen. Kun maaliskuussa viimeisen kerran vierailimme hänen luonaan, olimme jo lähdössä junalle, kun jo hyvin hauras, mutta virkeä äiti pyysi minua vielä paistamaan lettuja. No, aikaa oli juuri letunpaiston ja niiden syömisen verran. Meillä oli hauska, ilontäyteinen viimeinen hetki äidin kanssa lettukestien merkeissä.

                Eipä mennyt tästä pitkäkään aika, kun elämässäni eteeni tuli eräs vaikea tilanne, jossa en löytänyt sanoja. Niinpä muistin äitini viimeisen pyynnön ja päätin sen innoittamana paistaa taas lettuja. Äidin neuvo toimi, niin kuin äitien neuvoilla on yleensä tapana; läsnäoloon ja välittämiseen ei aina tarvita sanoja. Joskus pino lettuja voi välittää rakkautta parhaiten.

                Tämä valoisa viimeinen kohtaaminen kuvaa minusta hyvin äidin tapaa olla ja elää. Kuten Jasmin, Juhan tytär, asian hienosti kiteytti: Sanat elämänilo ja lähimmäisenrakkaus kuvaavat mummoa. Mummo oli hyväntuulinen ja nauravainen. Mummo oli aina kiinnostunut läheistensä elämästä ja kuulumisista, ja teki näin toiselle merkityksellisen olon.


Eräs äidin elämäniloon liittyvä erityisyys oli se, että se ei perustunut vitsin- tai tarinankerronnalle, niin kuin ilo usein täällä meillä Savossa. En koskaan kuullut äidin kertovan yhtään vitsiä, kaskua tai edes tarinaa. Mutta silti äiti oli luonteeltaan iloinen, kaukana tosikosta. 

Äidin elämä oli kasvutarina. Äiti syntyi sodan jälkeen, vuonna 1946 Liperissä, puolitoista vuotta aiemmin Laatokan Karjalasta viimeisen kerran evakkomatkalle lähteneen perheen toiseksi vanhimpana lapsena. Karjalaan jäi kaikki. Evakkoon lähteneet saivat ottaa mukaansa vain sen verran tavaraa, jonka itse jaksoivat kantaa. Sota oli runnellut ihmisten terveyden monin tavoin, eikä terveydenhoito erityisesti maaseudulla ollut kattavaa. Henkisiä arpia ei hoitanut kukaan. Harva tietää, että äiti sairasti lapsena vaikean tulirokon, ollen useita kuukausia sairaalassa. Hänen serkkunsa kuoli samaan tautiin. Äidillä oli koulussa monia oppimishaasteita, erityisesti kirjoittaminen oli vaikeaa ihan loppuun saakka. Äiti oli kuitenkin tiiviissä kirjeenvaihdossa esimerkiksi Kuusjärven mummon kanssa tästä huolimatta. Äiti sai perinnöksi lapsuuskodistaan hengellisyyden, joka näkyy erityisen hyvin juuri niissä muutamissa säilyneissä kirjeissä, joita Kuusjärven mummo lähetti meille Nerkoolle. Tämä puoli äidistä saattaa tulla monelle yllätyksenä, mutta esimerkiksi viime syksynä sairauden puhjettua sen saattoi aistia äidin tyyneydestä, jolla hän otti uutisen sairaudesta vastaan.

No, osasi äiti tietysti hankalakin olla, tehdä virheitä, olla maassa, poissa tolaltaan, suuttua ja raivotakin, niin kuin kaikki meistä. Hänellä oli vaikeat hetkensä, vuotensa, jopa vuosikymmenensä, mutta kuten aiemmin sanoin, äidin tarina oli kasvutarina. Kasvun ansiosta jokainen meistä lapsista ja lapsenlapsista on oppinut tuntemaan hieman erilaisen äidin ja mummon. Ajan kuluessa äiti uskalsi kohdata elämänsä vaikeat asiat, ja oppi myös puhumaan niistä. Helppoa se ei takuulla ollut, mutta viime syksynä äiti eräänä iltana totesi: ”Nuorena elämässäni oli paljon vaikeuksia, on ihmeellistä miten hyvin asiat ovat loppujen lopuksi menneet.” Tässä on minusta kaksi tärkeää perintöä meille: Kohdata kasvoista kasvoihin omat vaikeudet ja oppia puhumaan niistä toisille.

 

Jos äitiä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, niin sanoisin, että hän oli luonnonlapsi. Meillä kaikilla on tästä varmasti paljon kauniita ja hauskojakin muistoja. Vaikka äiti ei ollut mikään synnynäinen keittiöihminen, hän osasi tehdä huikean hyvää, konstailematonta kotiruokaa. Oli hänellä kokeellinen puolensakin keittiössä. Niitä luumuahvenia en koskaan unohda. Äiti saattoi usein spontaanisti laulaa tiskatessa. Hänellä oli kaunis ja puhdas lauluääni ja hän oppi laulut korvakuulolla, eikä sanojenkaan unohtuminen koskaan häirinnyt laulua. Myös äidin tapa hoitaa ja istuttaa kukkia pihamaalle oli ihan omintakeinen – varmasti jokaisen hortonomin kauhu – mutta muistatteko yhtään kesää, että äidin kukkapenkit eivät olisi hehkuneet upeassa väriloistossa? 

Kuten Heli-naapuri totesi, äiti piti kovasti valokuvista. Äiti kuvasi paljon myös itse, kaikki läheiset muistaa, että välillä oli ihan kiusallista, miten paljon äiti kameralla meitä tähtäili. Äiti oli tässä aikaansa edellä. Nyt someaikana otamme kuvia ihan äidin tavoin. Ja niin kuin Venla sanoi, nyt myöhemmin on löytynyt kuvia tärkeistä hetkistä, joita ei olisi muuten edes muistanut. Monen läheisen mieleen on varmasti jäänyt myös äidin poikkeuksellisen äänekäs filmikamera, joka filmin loputtua alkoi aina hurista kuin puimuri. Tämähän muuten tapahtui yleensä aina tällaisissa juhlissa juuri sillä hetkellä, kun olisi pitänyt olla hiljaista. Onneksi Julia muistutti minua vielä puheen kirjoittamisen aikana tekstiviestillä mummon pinssilippiksestä. Se oli vuosia äidin tavaramerkki. Äiti oli luonnonlapsi!

 

Haluan vielä lopuksi sanoa muutaman sanan äidin hengellisyydestä. Kun vierailin viimeisinä kuukausina äidin luona, hän piti huolta siitä, että ainakin iltarukoukset luettiin. Äidin lempirukous oli Helli Hannulan sepittämä Pikku-Leenan iltarukous, jonka hän oli oppinut omalta äidiltään ja jonka hän selvästi halusi välittää eteenpäin, niinpä luen sen nyt teille:

 

Hyvä Jumala, taasen on ilta

yö joutuu ja nukutaan.

Surut lievitä vanhemmilta

ovat joskus he murheissaan.

Kotieläimet läävässä makaa

nuo lempeät, kiltit niin

hyvä Jumala tähtien takaa

katso niidenkin vuoteisiin.

Koko maailman kansoja siunaa.

Uni rauhaisa kaikille suo.

 

Eipä ihme, että juuri tämä, Pikku-Leenan iltarukous, oli äidin lemppari, sillä äiti puhui usein myös sydämestä kumpuavan valoisan lapsenuskon merkityksestä. Äiti oli luonnonlapsi.

 

Niin, äiti toivoi, että tämä muistotilaisuus olisi valoisa, sydämellinen juhla ja että meillä kaikilla olisi täällä surusta huolimatta hyvä olla.

 

P a s i   L y y t i k ä i n e n

Kommentit

Suositut tekstit