Siinto — Sarjamuodon äärellä

Hyvä lukijani,

Terveiset täältä työpöydän takaa, tai edestä (riippuu vähän mistä suunnasta haluaa näkökulman työpöytääni). Alun perin minun piti jäädä kesänviettoon jo juhannukselta, mutta täällä vaan istun kuin tatti.

 

Työpöydän hallittua kaaosta

Sävellän parhaillaan uutta teosta kamariorkesterille. Kyseessä on Seinäjoen kaupunginorkesterin tilausteos, joka kantaesitetään 12. lokakuuta Seinäjoen Lakeuden ristissä. Tässä tilauksessa oli sellainen hieno puoli, että olen päässyt tutustumaan orkesteriin ja sen soittajiin pari kertaa sävellystyön aikana, viimeksi olin keväällä Seinäjoella ja kuulin orkesteria barokkikokoonpanossa Lakeuden ristissä (ks. piirtämäni croquis tuonnempana).

Teoksen piti valmistua jo kesäkuussa, mutta kolmenkymmenviiden minuutin mittainen kokonaisuus ottaa aikansa. Sinänsä sävellystyö on edennyt hyvin ja reipasta vauhtia. 

Teokselle annettiin pari toivetta:

Tilaaja halusi teoksesta sarjamuotoisen, eli se muodostuu useista lyhyemmistä osista, joilla kaikilla on oma karakterinsa. Aiemmasta tuotannostani löytyy yllättävän monta sarjamuotoista teosta. Hakematta muistuu mieleeni ainakin Vuo harmonikalle, Minimalto nokkahuilulle, orkesterilaulusarja Seitsemän laulua Saila Susiluodon runoihin, sekä laulusarjat Lauluja — Sånger ja nyt kesäkuussa kantaesitetty Mot alla fyra vindar. Myös Helsinkiin-oopperastani muokkasin vuosia sitten Helsinkiin-sarjan kolmelle sopraanolle, tenorille, bassobaritonille ja kamariorkesterille. Joten sarjamuotoista teosta säveltäessäni tunnen periaatteessa olevani tutuilla vesillä.

Seinäjoen kaupunginorkesteri harjoittelee, oma croquis-piirros viime keväältä.

 Toinen toive oli, että teos voidaan esittää ilman kapellimestaria. Tämä on itseasiassa yllättävän iso haaste säveltäjälle. Musiikillisen materiaalin tulee olla sen verran pelkistettyä, että muusikot voivat suoriutua siitä keskinäisellä kommunikaatiolla. Yli puolituntinen teos kymmenelle soittajalle on monessa suhteessa iso kokonaisuus ja teokselle on luvassa vain normaali yhteinen harjoitusaika, eli maanantaista torstaihin. Se tarkoittaa, ettei teosta voi täyttää yhteissoitollisesti vaikeilla asioilla. Haasteita toki voi olla, kyseessä on taidokas ammattiorkesteri, mutta silti, käytännön järki pitää pitää joka hetki mukana. Meillä säveltäjillä kun on usein tapana kirjoittaa aika vaativia asioita muusikoille. Helmasynti.

Niin, onhan tällä jo nimikin. Teoksen nimi on Siinto. Teoksen eri osille on vasta hahmottumassa nimet, nämä ovat siis työvaiheessa: Kellot, Lakeus, Liverre, Pohjalainen menuetti, Maaliskuun aurinko, Ajot, Portaat ja Haikeus. Edes osien järjestys ei ole vielä lopullisesti varmistunut.

Minua kiehtoo pohjalaisessa maisemassa syvyysvaikutelman lisäksi valon ja värien vaikutus näkymässä, erilaisten autereitten kaukainen siinto. Kuvataiteessa tämä ilmiö on havaittavissa vaikkapa eräissä Veikko Vionojan (1909–2001) maalauksissa. Vionojan taiteesta innoittuneena pohdin, millaiselta pohjalainen maisema voisi kuulostaa. Nyt en tarkoita Kuulaa, Madetojaa, pohjalaista kansanmusiikkia tai koraalitoisintoja, vaan sitä, että millainen on minun ja pohjalaisen (mielen)maiseman välinen resonanssi.

Luonnossivu tekeillä olevasta teoksestani Siinto. Osa: Lakeus. Tummissa sävyissä liikutaan tässä pätkässä.

Kun ottaa sävellystyön lähtökohdaksi ei-musiikillisen kiintopisteen, täytyy kuvittelulle varata paljon aikaa. Sarjamuotoista teosta säveltäessä suurin haaste on saada aikaiseksi tarpeeksi erilaisia karaktereja eri osille, että kokonaisuudesta tulee kiinnostava. Toisaalta tarvitaan elementtejä, jotka sitovat osia keskenään yhteen, ettei lopputuloksesta tule tahaton sillisalaatti. Sanon tahaton siksi, että usein sillisalaattimaisuus voi olla myös hyväksi teokselle. Sitä pelätään liikaakin suomalaisessa musiikissa. Meihin on iskostunut kokkosmainen ajattelu, jonka mukaan sävellysprosessin on oltava vääjäämättömän johdonmukainen, kuin siemen, josta kasvaa puu. Eikä tämä tietysti ole pelkästään Joonas Kokkosen ajatus, vaan saksalaisen musiikkitradition hedelmä. Tuohon kun yhdistetään raskassoutuisuutemme niin vot! Tapahtuu se, mistä Aarre Merikanto kirjoitti päiväkirjaansa näin: ”Suomalainen säveltäjä ei osaa kirjoittaa allegroa. Suomalainen säveltäjä istuu vain potalla.”

No, tämä kaikki veistely on vain itsekritiikkiä. Jos musiikkini ei ui oudoissa tai kirkasotaisissa vesissä, niin sitten se juuri usein kelluu haudanvakavissa tunnelmissa. Sitä vastaan olen pyristellyt kesäauringon voimalla. Ainakin tuo Pohjalainen menuetti ja Ajot sisältävät sellaista pähkähullua huumoria ja kepeyttä, johon en ehkä aiemmin ole (musiikissa) yltänyt.

Kesäterveisin, 

Pasi, (joka yrittää päästää teoksen käsistään kustantajalle viimeistään elokuun alussa ja ehtiä hieman lomailla ennen syyskiireitä)