Köyhänä en ole tohtinut — eräs kertomus köyhyydestä

Köyhyydestä liikkuu paljon mielipiteitä nykyään keskustelupalstoilla. Yhä useammin niissä päädytään lopputulokseen, että köyhyys on köyhän omaa syytä ja että köyhä on laiska tai että hän on tietoisesti tyhmyyttään/pahuuttaan/ilkeyttään tehnyt valintoja, jotka ovat tehneet hänestä köyhän. Tänään luin Helsingin Sanomista rohkean nuoren naisen kertomuksen köyhästä alkoholistiperheestä yliopistoon. Kirjoitus oli ymmärrettävistä syistä kirjoitettu nimimerkillä. Eipä aikaakaan, kun joku asetti kyseenalaiseksi kirjoituksen todenperäisyyden ja epäili mielipidetekstin julkaisua HS:n poliittisena agendana.

Omasta köyhyydestä on vaikea puhua julkisesti nimellä. Köyhyys leimaa ja moni välttelee köyhiä suhtautuen köyhyyteen samalla tavoin kuin vammaisuuteen ja etniseen alkuperään; eli peläten, että ne ovat kuin tauteja jotka tarttuvat.

Köyhänä en ole tohtinut puhua aiheesta minäkään. Niin. Moni tietääkin, että olen lähtöisin todella pienituloisesta perheestä. Minäkin vaistomaisesti välttelen köyhyydestä puhumista, sillä köyhyys liitetään usein alkoholi- ja mielenterveysongelmiin tai avuttomuuteen. Vanhempani eivät ole juuri käyttäneet alkoholia, lapsuudessamme eivät ollenkaan, vakavia mielenterveysongelmia ei heillä ole ollut, eivätkä he todellakaan ole olleet avuttomia.

Sekä lapsena, että opiskeluaikana ja pitkään sen jälkeenkin olen yrittänyt visusti peitellä köyhyyden jäljet. Hävetti. Kumarruin aina Ladassamme ”sitomaan kengännauhoja”, kun Lapinlahdella tuli vastaan tuttuja. Yritin varjella vaatteitani, ettei niihin tulisi reikiä, sillä paikatuissa vaatteissa kulkeminen paljastaa köyhyyden varmimmin.

Isäni jäi minun ollessa pieni apulaismetsätyönjohtajan tehtävästä työttömäksi. Koneellistuminen ja yritysfuusiot veivät metsäalalta paljon työpaikkoja tuolloin 1980-luvun alussa. Äitini sai pienipalkkaista työtä Hämeen kehräämöltä Lapinlahdelta, kunnes hänkin jäi työttömäksi, työllistyen ajoittain. Isäni ei enää, yli 55-vuotiaana saanut uutta työtä.  Meillä oli kuitenkin oma perunamaa, kalaa tuli järvestä. Peruselämiseen raha riitti. Isä auttoi naapureita monissa erilaisissa töissä saaden hieman lisätienestiä.

Kesällä 1987 esiintymässä junassa jossain päin Suomea

Me lapset menimme kesätöihin — haluan korostaa, että ihan omasta tahdostamme, koska halusimme omaa rahaa — heti kun kynnelle kyettiin. Veli ja sisko menivät ensin n. 12–13 -vuotiaana mansikkafarmeille ja minä aloin (koska rakastin esiintymistä eikä herkkä taiteilijasieluni taipunut marjanpoimintaan) ensin laulaa pienissä tapahtumissa ja sitten soittaa 11-vuotiaana junassa haitaria. Matkustajien antamista kolikoista kertyi niin hyvä kesätienesti, että pystyin ostamaan isomman haitarin ja jopa lainaamaan isälleni rahaa kodin remonttia varten. Ei meidän lapsuutemme ongelmatonta ollut, mutta perusturvallista kyllä, onnellistakin. Ja niin kuin setäni totesi isäni hautajaisissa: ”Meellä Lyytikäesillä se on tuo huumori ollu aena leevänjatkeena.”

Kun 90-luvun alussa Suomeen iski lama, vanhemmat sisarukseni olivat jo valmistuneet ja työelämässä ja minä päässyt juuri peruskoulun päättäneenä armeijaan soitto-oppilaaksi. Meillä oli tuuria matkassa. Vanhemmilla ei ollut isoja velkoja, eikä kala loppunut järvestä. Monella ikäluokastamme ei ollut samanlaista onnea. Ihan liian moni lapsuustovereistani päätti päivänsä oman käden kautta.

***

Armeija-ajan jälkeen olin hetken aikaa Lahdessa työttömänä. Silloin oli todella tiukkaa. Mitään töitä en löytänyt, pienintäkään hommaa. Kesäkuussa 1997 kannoin Lahden seurakunnalta ruokakasseja pieneen yksiööni. Sain kouraan 50 markkaa ensi hätään. Ainoa sähkölaite asunnossa hellan lisäksi oli partakoneeni. Laihduin parin kuukauden aikana aika lailla. Kaverit jelppivät paljon, ehkä huomaamattaan. Vanhempani auttoivat minua paljon myös pienistä tuloistaan. Lopulta kun sain työttömyyskorvausta tililleni, melkein hävetti. Hävetti saada rahaa, vaikka en tehnyt mitään. Kaverini rehki joka päivä kesäteatterissa ja hädin tuskin sai saman verran palkkaa.

Tuona kesänä kuulin ensimmäistä kertaa eläessäni, kun köyhiä haukuttiin julkisesti ääneen. Se tuntui kipeältä. Olisi tehnyt mieleni kommentoida keskustelua jotenkin, mutta en uskaltanut. Ilmapiiri muuttui tuolloin huono-osaisia kohtaan nopeasti tuomitsevaksi, niin kuin se on taantuman seurauksena muuttunut viime vuosinakin.

Pääsin Sibelius-Akatemiaan. Aloin saada pieniä työtehtäviä nopeasti. Opintolainaa otin niin vähän kuin mahdollista. Sittemmin minulla on ollut onnea. Sain perheen ja töitäkin on ollut. Ei ole ollut erityisen leveä leipä koskaan, mutta pärjätty on.

***

Joku voisi ajatella, että olemme selvinneet köyhyydestä oman ahkeruutemme, elämäntapojemme ja asenteemme avulla. Toki noilla on merkitystä, mutta vain osittain. Tärkeää on, että myös köyhällä on mahdollisuus työhön, mahdollisuus kouluttautua ja oikeus ihmisarvoiseen elämään. Lisäksi en koskaan lapsena enkä aikuisena ole yhtään ainoaa kertaa kokenut, että minua olisi henkilökohtaisesti vältelty, vähätelty tai haukuttu köyhyyden takia. Päinvastoin. Ystävät, opiskelukaverit, kollegat, naapurit, sukulaiset, opettajat ja kaikki muutkin ovat olleet kannustavia, ystävällisiä ja auttaneetkin pahassa paikassa. Tätä kokemusta ei valitettavasti ole kaikilla köyhillä. Seikka joka johtaa takuuvarmasti invalidisoivaan häpeään ja syrjäytymiseen.

***

En todellakaan ole mikään pulmunen. Olen minäkin arvostellut köyhiä yleisellä tasolla. Se käy helposti, vahingossa ja huomaamatta. Arvostelulla on helppo paikata huonoa itsetuntoa ja myös tehdä lähipiirille selväksi, että minä en kuulu ’luusereiden’ joukkoon. Siksi toivon, etten koskaan unohtaisi millaista on, kun rahaa ei ole mihinkään, ja etten taantuisi arvostelemaan ihmisiä, joita meidän pitäisi kaikin keinoin auttaa.

Köyhyys on perseestä, mutta sen tietäminen mitä köyhyys on, on aarre, jota en enää antaisi pois.

Pasi Lyytikäinen

Kirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti omalla nimellä