Vaikutuksia

Aamuhämärä

Hyvä lukijani,

terveisiä työpöydän äärestä. Aamu on mennyt kirjoittaessa taas oopperaa arjessa -luonnoksia. Tänään täällä Aurinkoladessa paistaa aurinko. Se muuten lämmittää jo!

Kulkija kimalluksessa.

Tuolla auringossa kylpevällä merenjäällä on minuun ihmeitä tekevä vaikutus. Se vetää puoleensa kuin magneetti.

***

Alkuviikosta oli taiteellisen tutkimuksen kolmipäiväinen seminaari Teatterikorkeakoulussa. Olin maanantaiaamuna väsynyt ja harvinaisen skeptisellä tuulella muutenkin, joten en ihan hirveästi odottanut omalta motivaatioltani...

Seminaari osoittautui kuitenkin erinomaisen antoisaksi - ja mikä parasta - nimenomaan musiikillista ajattelua innoittavaksi. Seminaari oli kiedottu tällä kertaa sangen monikasvoisen affekti -käsitteen ympärille. Affektilla kulttuurintutkimuksessa tarkoitettaneen välitöntä, "puhdasta" vaikutusta, joka ei ole  (pelkkä) emotionaalinen, persoonallinen tai pelkästään kulttuurin tuottama tunnevaikutus. Voisiko puhua vaikutuksen emootioon (osittain) kytketymättömästä intensiteetistä. Ilmeisesti asiasta on useita koulukuntia... Asiaa oli meille selventämässä professori Anu Koivunen Tukholman yliopiston elokuvan tutkimuksen laitokselta.

Puhuvat kädet seminaarissa.

Oikeastaan keskeistä ei ollut ollenkaan pohtia emootion ja affektin eroavaisuuksia tai samankaltaisuuksia, vaan nähdä ja kokea käytännössä mitä affekti voisi olla. Tätä asiaa tuli pohdittua Juliuksen ja Teron ansiokkaasti vetämissä työpajoissa, joissa affektia pystyi pohtimaan erilaisten harjoitusten valossa.

Itselleni oli antoisin Teron (ilmeisesti skitsoanalyysiin pohjautuva) esitystaiteen harjoite, joissa osa oli aktiivisia harjoitteen tekijöitä ja osa muistiinpanoja tekeviä seuraajia. Omakohtaisista harjoituksista voimakkaimman vaikutuksen teki 15 minuuttia kestänyt tehtävä, jossa täytyi puhua taukoamatta koko aika. Se aikaan sai ryhmässä hvyin eriskummallisen vaikutuksen, joka seilaili yksinmuminoista omintaikeisiin näyttämöllisiin hetkiin.

Hämmentävää. Olen pohtinut ja pureskellut pari päivää, että mitä ihmettä tuossa hetkessä tapahtui. Suosittelen kokeilemaan.

Kun olin itse tekemässä eräästä toisesta harjoitteesta muistiinpanoja, päädyin jostakin syystä kiinnittämään huomioni ääniin ja päätin tehdä muistiinpanot sävellyksen muotoon. Kiinnitin huomioni pariin leimalliseen, lähinnä rytmiseen hahmoon, jotka innoittivat seuraavaan:

musiikin muotoon puettuja affektihavaintoja.

Kappaleen kantaesitti työpajassa prima vistana (eli harjoittelematta, suoraan nuoteista lukien) pianovirtuoosi Kiril Kozlovsky. Hämmentävä suoritus häneltä, täytyy sanoa. Sävellystyön aloittamisen ja kantaesityksen päättymisen välillä oli aikaa 25 minuuttia.

Tuo kokemus oli minulle vähättelemättä järisyttävä. Koin säveltämisessä sellaisen tason intensiteettiä, jota en ole ennen kokenut. Se johtui osittain seurattavasta tilanteesta, osittain nopeasta aikataulusta ja osittain siitä varmuuden tunteesta, joka säveltämisen aikana oli. Koska kaikki musiikkiin liittyvät asiat piti ratkaista improvisoinninkaltaisesti tässä hetkessä, niin ajatuksen piti liikkua poikkeuksellista vauhtia.  Pidän myös käsinkirjoittamisesta. Se antaa vapauden olla ajattelematta nuotinnusohjelman asetuksia...

Tähän asiaan palaan vielä. Tai oikeastaan palasin jo. Illalla oli pakko kokeilla, miltä tämä tuntuisi uudelleen, esimerkiksi huilulle säveltäen. Tuli seuraavanlainen luonnos:

Pikavauhtia kirjoitettu luonnos huilulle. Tempo on vapaa, käytännössä niin nopea, kuin soittaja pystyy 'slap tongue' -tekniikkaa toteuttamaan. 'Slap' toteutetaan huilulla sulkemalla huulilevy suulla ja lyömällä kielellä huilun puhallusaukkoon, jolloin huilusta syttyy kirjotettua ääntä suuren septimin matalampi ääni. Toisin sanoen tällaisia pizzicaton kaltaisia ääniä voi soittaa pienestä oktaavialasta.