Tuulimuisto

Hyvä lukijani, kerron äänimuiston lapsuudestani.

1979 olen nelivuotias.

Joka katsoo meille tieltä päin, näkee oudonvalkoisen talon. Se joka nousee pihatietä likemmäs huomaa, että sävy johtuu kauniisti halkeilleesta maalipinnasta. On alkukevät. 

Rapsin pienellä kynnelläni esiin maalihilseen alla hopeanharmaana hohtavaa lomalaudoitusta. Sävy on täsmälleen sama kuin ampiaispesien kyljessä

- ja juuri täältä kai ne rakennustarpeensa hakevatkin.

Päähäni on juntattu pieni valkoinen karvalankamyssy, jonka kahta pitkän nyörin varassa roikkuvaa pompulaa vihaan. Ne heiluvat juostessa näkökentässä, tai sitten lähtevät kiertymään keskenään yhteen. Sitä paitsi aina kun minulla on se päässä, tädit kyykistyvät eteeni, näkevät vain tuon pipon, pampulat ja pitkät silmäripseni. He kysyvät olenko tyttö vai poika. Silloin tekee mieli tönäistä täti kumoon.

Vanhaa maalipintaa

Aurinko, tuuli ja minä rapsutamme kimpassa. Tuuli ja aurinko kärsivällisinä, ne ovat tehneet tätä ennenkin. Minä puolestaan olen kärsimättömämpi, monestakin syystä. Jos äiti näkee minut näissä hommissa, olen veljeni sanojen mukaan kusessa. Siksi pitää toimia herkeämättä. Sitä paitsi tiedän kyllästyväni aurinkoa ja tuulta nopeammin.

Minä olen tuulen kaveri. Varsinkin nyt, kun se huumii järveltä lupauksia lämpenevistä ilmoista ja siitä, että ehkä ensi kesänä opin uimaan.

***

Tuulen ääniin ihastun edellissyksynä kun leikimme piilosta lähikuusikossa. Oikeastaan olen leikkivinäni, sillä kuuntelen tuulta lumoutuneena.

Kuin kuvastimessa

Leikin tahdittamana etenemme syvemmälle metsään, pienen lehdon reunaan. Takanani jylisevät vakavantummat kuuset. Edessä tervehtii syyskullattujen koivujen lehtohumina - ihan kuin tuhansien metsänhaamujen aplodimeri. 

Syyskullatut

Tästä paikasta tulee minulle kerrasta pyhä. Opin, että tuuli puhuu monella kielellä.

Ja iloitsen, että ymmärrän niitä kaikkia.