Viettien yhteiskunta

Viime yönä mieleeni tuli ajatus: Olemme siirtyneet vaivihkaa kohtuutta korostavasta tarpeiden yhteiskunnasta välittömiä nautintoja korostavaan viettien yhteiskuntaan. Ison osan, itse asiassa lähes kaikki, tästä vietteihin perustuvasta elämänasenteesta tunnistan itsessäni.

Elämääni eivät ohjaa tarpeet – vaan vietit. Ja tällaista viettien armoilla elämistä kulttuurimme tukee estoitta. Pari esimerkkiä:

Työelämä tukee yhä tiukemmin kilpailuviettiä = Ihanteena on pyrkimys parempiin virkoihin, parempaan palkkaan ja johtoasemaan. Ihmisiä ja heidän työpanostaan arvioidaan työpaikalla erilaisin mittarein.

Ystävien, naapureiden ja sukulaisten keskustelut ovat muuttuneet tarinoiden, kokemusten ja asioiden jakamisesta omilla kokemuksilla leveilyyn.

Mainonta vetoaa ihmisten vietteihin, ei tarpeisiin.

Jakaminen ja yhteisvastuu on muuttunut ahneudeksi ja vastuun sysäämiseksi kasvottomalle ”yhteiskunnalle” tai ”jollekin muulle”.

Kulttuurin valtavirta on välittömään nautintoon tähtäävää hedonistista viettien taidetta ja viihdettä, ei liian haastavaa, ei liian monimutkaista.

Aidon positiivisuuden tilalle on astunut tekopirteys.

Viestintä on muuttunut tiedonvälittämisestä narsistista viettiä tukevaksi brassailuksi sekä perinteisessä että sosiaalisessa mediassa.

Perhe-elämästä on tullut ”koko ajan kaikilla väkisin kivaa” -viettiä tukevaa harhaa, todellisen läsnäolon ja lämmön sijaan.

Rakkaus on muuttunut pitkäaikaisia suhteita korostavasta kaikenlaisten kokemusten jakamisesta pelkästään endorfiinia tuottavaan intohimovaiheeseen. Haasteita ei haluta jakaa, ne halutaan jättää kokonaan toisen osapuolen kannettavaksi.

Halutaan yhä enemmän, yhä vavisuttavampia kokemuksia.

***

Yhtä outoa piirrettä yhteiskunnassamme olen pohtinut paljon:

Miksi muuten kadehdimme tai vihaamme niitä joilla menee huonosti? Kadehdimme henkihieverissä olevia juoppoja vain sen takia, että he saavat kuukaudessa muutaman hassun satasen yhteiskunnalta. Vihaamme romanikerjäläistä, joka istuu hiljaa sateessa kuukausitolkulla pahvimuki kädessä. Kadehdimme työtöntä työnhakijaa, joka joutuu elämään minimirahalla.

Miksi? Koska meidän oma moraalimme on niin surkea, että mahdollisuuden sattuessa saattaisimme käyttää järjestelmää hyväksi. Tiedostamme tämän ja ajattelemme kaikkien muidenkin olevan tällaisia.

Olemme valmiit satsaamaan yhteiskunnan varoja vaikkapa moottoritiehen, lentokenttään, musiikkitaloon ja toimiviin nettiyhteyksiin.

Ihmisiin emme ole valmiita satsaamaan senttiäkään.

Pari sananlaskua voisi kuvata aikaamme:

”Se voittaa, jolla on lopussa eniten leluja”

”Se piirtää, jolla on liitu.”