Huumoria myrskynsilmästä

Useassa kommentissa toivottiin, etten unohtaisi huumoria blogissani. Toive on erinomainen. Oiva-setäni oli sitä mieltä, että huumori on parasta leivänjatketta. Jaan tämän ajatuksen.


 Nyt jotenkin huumori on tosin erinomaisen hukassa, kun kaiverran 'Le saxophone...' -teoksen viimeistä versiota. Virallinen deadline-päivä on huomenna ja vaikka tämä homma loppusuoralla onkin, niin huomisen nimissä tästä ei valmista tule. Päätin lykätä uuden saksofonikadennssin teon myöhemmäksi (sori Olli-Pekka) ja keskittyä saamaan muut osuudet valmiiksi.

Nyt olen sävellystyön myrskynsilmässä.

Paljon ei puutu. Oikeastaan vain muutama minuutti on enää kadenssin lisäksi kirjoittamatta. Se kuulostaa vähältä. Mutta parin minuutin kirjoittamiseen saa kulumaan turkasen paljon aikaa niin halutessaan.

Työ sinänsä tässä loppuvaiheessa on sujunut mukavasti. Monessa vaiheessa olen kokenut todellisia flow-tuntemuksia säveltäessä. Aika on hävinnyt ympäriltä. Yht'äkkiä huomaan työskennelleeni putkeen kolme tuntia varsinaisesti tajuamatta sitä. Se tunne on hyvä, voimaa ja motivaatiota antava. Omassa sävellystyössäni nämä innoituksen hetket sijoittuvat ihan sävellystyön alkuun ja sitten tähän loppupuserrukseen. Välivaiheiden aikana sävellystyö näyttäytyy erilaisena. Se sisältää pohdiskelua, kokeiluja, erilaisten valintojen tekemistä. Siihen kaikkeen liittyy myös intohimon tunteita, mutta ei tällaista herooista leijumisen tunnetta. Korostan nyt vielä, etten ole vetänyt mitään mömmöjä. Tuo tunne tulee ilman stimulantteja.

Sanottakoon vielä, että mielestäni flow-tunteesta kohkataan nykyään vähän turhan paljon. Hyvä mieli on tekijälle tietysti jees, mutta flow-tunne ei takaa välttämättä yhtään sen 'aidompaa' tai 'parempaa' lopputulosta, kuin hidas ja harkitseva punnitseminen. Oma kokemukseni on että flown vallassa tulee sävellettyä vähintään yhtä paljon huttua, kuin ns. tavallisella tuulella.

Josta tulikin mieleeni, että Länsi-Saksassa oli 1960-luvulla ihmiskoe, jossa LSD:tä kokeiltiin valvotussa ympäristössä muun muassa taiteilijoihin. Säveltäjistä ainakin hiljattain edesmennyt Maurizio Kagel osallistui tähän testiin. Kuulostaa aika karsealta.

Kagel on jonkinlaisen hörhösäveltäjän maineessa. Osa hänen teoksistaan onkin varsin eriskummallisia. Kagelia ajatellaan aina ensisijaisesti säveltäjänä, mutta hän työskenteli myös teatteri- ja elokuvaohjaajana, näytelmäkirjailijana ja esiintyvänä taiteilijana. Hänen asemansa musiikkiteatterin ja etenkin instrumentaaliteatterin kehittäjänä on suuri. Hänen nimensä nostetaan usein esiin toisen sangen omaperäisen sävelsepon Karl-Heinz Stockhausenin kanssa.

Tapasin Kagelin 2000-luvun alkupuolella Sannäsin sävellyskurssilla. Hän oli hyvin omintakeisen oloinen - todellinen 60-luvun hämy. Tuolloin minulla oli hankaluuksia päästä sisälle hänen musiikkiinsa.

Vasta viime vuosina olen alkanut pikku hiljaa alkanut lämmetä Kagelin musiikkiteatteri-ajatuksille. Kagel osasi hyödyntää huumorin mahdollisuuksia. Hänen musiikillinen huumorinsa on outoudessaan jotenkin kummallisen ajattoman tuntuista ja kielestä riippumatonta.

Tämä valmistumaisllaan oleva teokseni on itse asiassa paljon velkaa Kagelin ajatuksille. Siksi kai innostuinkin höpöttämään hänestä.

Musiikkikriitikko ja tietokirjailija Paul Griffiths kertoi minulle pari vuotta sitten Brysselissä tavanneensa sekä Kagelin että Stockhausenin useita kertoja 1970-luvulta alkaen. Keskeinen ero hänen mukaansa näillä säveltäjillä oli suhde traditioon. Vaikka Kagel olikin ironinen ja skeptinen länsimaista kulttuuria ja traditioita kohtaan, hän tunsi todella syvällisesti sen.

Kagelin työhuoneesta löytyi Griffithsin mukaan ”kaikki kirjat ja levyt”. Griffiths näkee tässä suhteessa Kagelin Mahlerin hengenheimolaisena. Stockhausen oli Griffithsin mukaan huomattavasti enemmän individualisti - eräänlainen ITE-säveltäjä (self-made-composer).

Stockhausen oli niin sanotun Darmstadtin koulukunnan (kvg) nuorin säveltäjä toiminnan alkuaikoina, mutta hän nousi pian keskeiseksi hahmoksi. Griffiths muistutti, että avantgardepiiri oli todella pieni noihin aikoihin. Ja tämän pienen ryhmän täytyi todellakin ponnistella saadakseen toimintansa institutionalisoitua, saadakseen koulutettua muusikoita.

Stockhausenin Kreuzspiel oboelle, bassoklarinetille, pianolle ja lyömäsoittimille oli vuonna 1951 dramaattisen moderni teos. Kukaan ei ollut sellaisen musiikin parissa ammattilainen ja muusikoilla olikin lukuisia ongelmia ratkaistavanaan teosta opetellessaan. Mielenkiintoista on, että Kreuzspieliä ajateltiin tuolloin enemmän musiikkiteatterina - vaikkei se juurikaan sisällä teatterielementtejä. Stockhausen pohti myöhemmin paljon musiikin näyttämöllisyyttä. Griffithsin näkemys on, että sekä Kagelilla että Stockhausenilla teatterielementin juuret olivat omituisesta fantasiamaailmasta huolimatta syvällä elämässä ja yhteiskunnassa.

No, jos jaksoit lukea tänne asti, niin nyt sinut palkitaan huumorilla, jota edustaa tässä tapauksessa vanha ja huono vitsi:

Mitä eroa on kontrabassolla ja ruumisarkulla?

???

Kontrabassossa ruumis on sen laatikon ulkopuolella.