Äänimuistoja

Muistan parhaiten menneitä tapahtumia äänien ja musiikin kautta, sattuneesta syystä kai. Joistakin äänimuistoista on tullut minulle myös rakkaita. Erityisesti varhaislapsuudessa mieleen painuneet äänet ovat minulle edelleen tärkeitä. Seuraavassa on muutamia niistä.

Eräs varhaisista äänimuistoistani on mummolani läheltä Outokummun Kuusjärveltä. Ennen Kuusjärven kauppaa valtatiessä on Kuopiosta päin tullessa pitkä suora; mäeltä painutaan notkoon ja noustaan taas mäelle. Tällä suoralla toteutuu erityisen hyvin dopplerin ilmiö. Imitoimme usein veljen kanssa ohi kiitävää moottoripyörää:

– uuuuuUUUUUWAUUuuauauauuuu.

Television testiäänenä kuului silloin tällöin siniääni, jota vasten lauloin eri intervalleja. Yleensä priimiä tai kvinttiä, mutta tykkäsin tehdä myös hidasta glissandoa siniäänen ympärillä, jolloin aloin kuulla rytmejä.

Satuimme 80-luvun alussa kotona kuulemaan radiosta Beethovenin viidennen sinfonian finaalin lopun. Se nauratti veljeäni ja minua. Päättymätön kahden soinnun edestakainen rytyytys kuulosti koomiselta ja veljeni matki sinfonian loppua. Minä lauloin mukana.

Joskus yritimme veljen kanssa matkia radiosta useasti kuulemaamme Mozartin Yön kuningattaren aariaa. Se kuulosti lapsen korvaan yhtä aikaa hienolta ja järjettömältä.

Noista aiemmin mainituista sävellyksistä ja musiikkitermistä en tietenkään tuolloin älynnyt mitään. Vasta aikuisiän kynnyksellä löysin nimet kuulemilleni asioille. Mutta tuo kai osoittaa vain sen, kuinka vahvoina jotkut muistot voivat säilyä varhaislapsuudesta saakka.

Lapsuuden vahvoihin äänimuistoihin kuuluu myös kaivonpumpun ääni. Ensin sellainen klo-klonk – klo-klonk ja pikkuhiljaa alkoi kuulua putkesta voimistuva nousevan veden ääni, joka sitten holahtikin sankkoon pumppaamisen tahdissa. Usein pienenä pumppasimme veljen kanssa vettä, joko kotiin tai saunaan ja hoimme tietyssä rytmissä samalla älytöntä lorua:

– Hes-suta hessun hessun hessun.

Yläkerrassamme oli tuuletusikkuna ja siinä säppi. Usein kesätuuli heilutti ikkunaa ja sai aikaan hitaan rytmikkään äänen. Ääni muodostui ikkunan saranan narahduksesta, säpin metallisesta kalahduksesta. Äänen kruunasi ikkunapuitteen ja lasin tärähdysääni. Usein ääneen liittyi loppukesästä sisälle yrittävän ampiaisen ääni. Usein nukahdin siihen.

Toinen ääni mihin nukahdin myös, oli veneen kokkaan kuuluva veden liplatus ja airojen hiljainen nau'unta.

Voisin kuunnella edelleen noita ääniä loputtomiin.

Siskoni oli saanut 80-luvun alussa äänitettyä C-kasetille uusimpia iskelmiä. Kasetilla oli ainakin Kake Randelinin laulama ”Kirje kotiin”, jonka teksti kosketti vanhempiani. Kappaleessa laulettiin ”kivihelvetistä”. Isäni selitti, että kivihelvetti tarkoittaa kaupunkia, jossa ei ole juuri puita vaan betonisia rakennuksia.

Tarja Ylitalon esittämää ”Mua kuule äiti” -laulua en pystynyt kuuntelemaan, koska rupesin itkemään ihan hervottomasti. Suljin korvani käsilläni, jos joku yritti laulaa sitä tai pistää kasetin soimaan. Imelähkö kappale kertoo lapsesta, jonka äidillä ei ole aikaa olla lapsen kanssa. Laulun lopussa lapsi kuolee. Muu perheeni ihmetteli herkkyyttäni. Sisarukset härnäsivät minua laulamalla tai hyräilemällä tuota laulua.

Syksyn sävelen katsoimme joka vuosi. Juicea oli kasetilla. Niistäkin tykkäsin. 1986 veli alkoi kuunnella Eppuja. Minäkin kuuntelin ja opin lauluja. Eppuja tai Juicea en koskaan tosin esittänyt. Niiden maailma oli liian aikuinen, etäinen ja urbaani.

Kotonani muuten laulettiin lapsuudessani paljon, koko ajan, joka paikassa, suorastaan napolilaisen perheen tavoin. Äiti lauloi tiskatessa, minä korvasin Datsunin takapenkiltä käsin autoradion. Veli lauloi kuunnellessaan musiikkia, isä lauloi muuten vaan. Siskoni lauloi ehkä vähemmän (voi olla, että muistan väärin), mutta ainakin hän opetti minulle joitakin lauluja. Laulut opeteltiin radiosta, kasetilta ja toisiltamme. Meillä oli myös muutama laulukirja, josta opeteltiin laulun sanoja. Lauloimme lähes yksinomaan iskelmiä, joskus harvoin kansanlauluja ja erittäin harvoin hengellisiä lauluja.

Veljeni esiintyi hölmöläisnäytelmässä kyläkoulumme joulujuhlissa 1978. Minä olin tuolloin kolmevuotias. Kiukkusin äidilleni. Halusin juhlaan laulamaan. Kun en lopettanut kiukkuamistani millään, äitini antoi lopulta periksi ja soitti koulun johtajalle. Äitini kysyi voisinko minä päästä esiintymään. Joulujuhlassa koulun johtaja sanoi:

– Nyt olisi sitten Pasin vuoro, jos kantti vaan kestää.

Kävelin näyttämölle. Jalassani oli punaiset huopikkaat ja päällä siskoni neuloma villatakki. Olin pitkään hiljaa. Jännitti. Valot olivat kirkkaat, kuusi näytti isolta ja sali pimeältä. Lauloin Joulupuu on rakennettu.

Siitä minun musiikkipuuhani oikeastaan alkoivat. Minulle tuli laulamisesta hyvä mieli.

kuvat: www.imagepark.biz / Jukka Mähönen