Arvo ja hinta

Hyvä lukijani,

säveltäjä tekee työtään siinä ajassa ja siinä yhteiskuntajärjestelmässä, johon on sattunut syntymään. Ympäröivät arvot heijastelevat säveltäjän arkeen suoraan muun muassa elintason, taiteellisen vapauden ja kysynnän muodossa.

Korvissa soi

Säveltäjä Sofia Gubaidulina kertoi vuosikymmen sitten Helsingin Sanomille, kuinka hänen ikäpolvensa ei enää tarvinnut Neuvostoliitossa pelätä yöllisiä kotitarkastuksia, mutta päivisin tehtäviä tarkastuksia kuitenkin. Miliisit etsivät säveltäjien hallusta lähinnä kiellettyä runoutta. Sitä oli Gubaidulinallakin, mutta taitavasti piilotettuna. Jos runokätkö olisi löytynyt, niin seurauksena olisi ollut vankilareissu.

Tuossa samassa haastattelussa Gubaidulina lausui jotakin hätkähdyttävää:

"Taiteilija elää aina jossakin yhteiskunnassa, ja yhteiskunta voi painostaa häntä. Monet lännessä asuvat säveltäjätkin ovat sanoneet minulle, että he ovat vaikkapa rahan tai jonkin esteettisen säännön pakkopaidassa. Kyse ei ole siis pelkästään neuvostosäveltäjistä."

Sofia Gubaidulina, Helsingin Sanomat, 23.7.2008 (toim. Samuli Tiikkaja)

Gubaidulinan lausumaa voi pohtia useasta eri näkökulmasta. Ovelleni ei ole koskaan koputtanut viranomainen ja kollegat tai rahoittajat eivät ole painostaneet säveltämään toisin. Opettajat ovat toki yrittäneet maanitella tekemään asioita toisin, mutta se on eri asia. Opetuksen tehtävä on monessa suhteessa saada oppilas laajentamaan omaa ajatteluaan ja erityisesti teknis-esteettistä arsenaaliaan.

Silti on relevanttia kysyä: Säveltäisinkö toisin (tai säveltäisinkö ollenkaan) toisissa olosuhteissa, toisenlaisessa yhteiskuntajärjestelmässä tai vaikkapa neljäkymmentä vuotta sitten?

Tätä kysymystä pohtiessa Gubaidulinan lausahdus näyttäytyy aivan uudessa valossa. Kyllä, meillä on valtava määrä piilorakenteita ja -asenteita, jotka ohjaavat ajatteluamme. Vaikka ovelleni ei koputa miliisi tai rahoittaja ei vaadi mitään, niin työhöni vaikuttaa valtava määrä asioita, joita ei tule kyseenalaistettua koskaan.

Emme tarvitse miliisiä painostamaan taiteilijoita. Me osaamme vääristää ja yksipuolistaa näkymämme tarvittaessa ihan itse.

Elämme yhteiskuntajärjestelmässä, jossa kaikki halukkaat voivat ilmoittautua toisinajattelijoiksi. Toisinajattelijoita ovat anarkistit, toisinajattelijoita ovat liberaalit, toisinajattelijoita ovat ”tolkun ihmiset” ja toisinajattelijoiksi, mainstreamista erottujiksi, ilmoittautuu lähes koko taiteilijakuntamme.

Hengästyttää. Saisiko ajatella välillä ihan vaan tavallisesti, rakkaus edellä, ilman kyynisyyttä tai jonkin aatteen tai pyrkimysten alle asettumista?

***

Oscar Wilde totesi hienosti: ”Kyynikko on ihminen, joka tietää kaiken hinnan, mutta ei minkään arvoa.” Tämä lentävä lause on usein siteerattu siinä yhteydessä, kun arvostellaan päättäjiä kulttuurin rahoituksen leikkaamisesta ja siinä se toimiikin hyvin.

Mutta tämän lausahduksen voi osoittaa myös itselleen. Myös taiteilija on yhtä usein tuulenhaistelija-kyynikko, joka apuraha-anomustaan tehdessä tietää kaiken hinnan, mutta ei minkään arvoa, vaikka ei sitä myönnäkään.

Hyvä tilastollinen esimerkki tästä löytyisi takuulla vaikkapa Koneen säätiöstä, jonka pysyvänä teemana on ollut jo vuosia ”Rohkea avaus”. Käsi sydämelle taiteilijakollegat: Mikä on sen väkisinpäkistetyn rohkean avauksen määrä, minkä olemme viime vuosina noihin hakemuksiin riipustaneet? Entäpä jos teemana olisi ollut näinä vuosina ”pysyvyys”? Olisimmeko jättäneet apurahan hakematta, koska meillä on yllättäen ollut tällainen rohkeiden avauksien piikki työsuunnitelmissamme? Emme tietenkään. Tämä on juuri se Sofia Gubaidulinan mainitsema rahan tai esteettisen säännön pakkopaita. Tällaiseen pelleilyyn kyseenalaistamatta suostuminen on juuri se Oscar Wilden mainitsema hinta, millä kyynisesti myymme arvomme.

Pasi Lyytikäinen, kirjoittaja on säveltäjä