Hiljaisuudesta

Hyvä lukijani,

Pääsiäinen meni kotona ruokaa tehden ja hiljaiseloa viettäen. Johannan loistoidea oli uudistaa pääsiäisruokia ja niinpä värkkäsin ensimmäistä kertaa marokkolaisvaikutteista ruokaa. Itse olen arkirutiineissani ja ruokatottumuksissani todellinen tylsimiys ja jäykkä kaavoihin kangistuja. Joten hyvä, että saa välillä tuuletusta tapoihinsa.

Harjulla mutkitteleva hiljainen Kallvikinniementie eräänä usvaisena päivänä.

Hiljaiselo ja hiljaisuuden vaaliminen on minulle aika ajoin tärkeää. Periaatteessa en ole ollut mikään erityinen hiljaisuuden ystävä, saati hiljainen ihminen, vaan enemmänkin ihmisten pariin etsiytyvä ja ajoittain rasittavakin hölöttäjä.

Hiljaisuudella on silti erityinen paikka sydämessäni ja moniin tärkeisiin kokemuksiini on liittynyt kokemus hiljaisuudesta.

Hetkinen, kokemus hiljaisuudesta ja hiljaisuus. Onkos niillä jokin ero?

No onhan niillä.

Täydellistä hiljaisuutta emme voi kokea. Vähintään verenkiertomme kohina ja sydämen lyöntimme pitää meille äänekästä seuraa hiljaisemmissakin paikoissa. Olen tämän aika huimaavan kokemuksen aikoinaan kuullut vahvana silloisen Teknillisen korkeakoulun akustiikan laboratorion kaiuttomassa huoneessa, jonne teimme opiskeluaikaan ekskursion. Kokemus oli oikeasti korvia huumaava. Aika ahdistavakin.

Mutta hiljaisuuden kokemuksia meillä kaikilla on, vaikka emme täydellistä akustista hiljaisuutta pystykään kokemaan. Usein hiljaisia hetkiä itselläni on ollut vaikkapa luonnossa, erityisesti meren äärellä tai kotona yksin ollessa. Lähes päivittäin hakeudun hiljaisuuteen, vaikka vaan ihan hetkeksi. Joskus hiljaiseksi paikaksi riittää vaikka keskellä kaupunkia oleva puisto, siitäkin huolimatta, että sinne kantautuu liikenteen pauhu. Hiljaisuus on siis myös suhteellista. Minulle hiljaisuus on ensisijaisesti ajatusten hiljaisuutta. Usein oman pään pauhu on suurin este hiljaisuuden kokemiselle.

Niinpä pelkistä tauoista koostuva John Cagen teos 3’44” on itseasiassa kaikkea muuta kuin hiljaisuusriitti. Siinä väistämättä kuulokokemus herkistyy konserttitilan ääniin, varsinkin jos kuuntelee teosta yhtä aktiivisesti kuin muutakin musiikkia. Olen joskus blogissani tuosta teoksesta sanonutkin, että 4’33” on hälymusiikkia parhaimmillaan. Jos kiinnostaa, niin löydät tuon Cage-tekstini täältä.

Uutelan ja Kallvikinniemen metsäpolut ovat taitavia mielenhiljentäjiä.

Sävellän parhaillaan laulusarjaa Edith Södergranin runoihin. Sen sävellystyö on vaatinut minulta poikkeuksellisen paljon hiljaisuutta, suoranaista hiljentymistä työn äärelle. Vaikea sanoa miksi. Ehkä Södergranin runojen maailma ja kielikuvat ohjaavat luontevasti hiljentymään, tai ehkä tämä vaan on tällaista sisältä kumpuavaa hiljaisuuden kaipuuta. Mene, tiedä. Hiljaisuusteema on ohjannut sävellystyötäni myös suhteellisen hiljaisten erikoissoittotekniikoiden käyttöön.

Nuottiesimerkki tekeillä olevasta laulusarjastani Mot alla fyra vindar Edith Södergranin runoihin.

Kappaleen kokoonpano on mielikuvitusta kutkuttava: sopraano ja huilu! Mot alla fyra vindar (Kaikkiin neljään tuuleen) kantaesitetään 15.6.2017 Aino Acktén kamarifestivaalilla Kallion kirkon eteläisessä kivijalassa sijaitsevalla Ackté-klubilla. Teoksen kantaesittävät sopraano Johanna Lehesvuori ja huilisti Johanna Kärkkäinen. He ovat myös tilanneet teoksen Kordelinin rahaston tuella. Lisätietoa konsertista täältä.

Päättäköön Edith Södergranin hiljaisuuden äärelle kutsuvat sanat tämän blogipostaukseni. Noista sanoista tulee elävästi mieleen eräs vanha kuusi Koilliskairassa, liitän myös siitä kuvan oheen.

Vinden rör sig sakta mellan träden.

Tomheten vilar. Vattnet är tyst.

Den gamla granen står vaken och tänker

På det vita molnet, han i drömmen kysst.