Luonnostelun vaikeudesta

Hyvä lukijani,

sävellystyön luonnostelu on minulle vaikeaa. Luonnostelun vaikeuden lisäksi olen tehnyt havainnon, että sävellystyöhön käytettävillä välineillä on iso merkitys uuden teoksen musiikilliseen ilmeeseen.

Viime kesänä Toria (Oopperaa arjessa III) säveltäessäni huomioni kiinnittyi oikeastaan ensimmäistä kertaa vahvemmin välineen merkitykseen sävellystyössä. Päätin, osittain olosuhteiden pakosta, osittain tympäännyttyäni kannettavan tietokoneeni tuulettimen aiheuttamaan huminabordunaan, ja osittain harjoittaakseni soivaa mielikuvitustani, kirjoittaa teoksen appivanhempien kesämökillä ilman instrumenttien apua. Olin jo aiemmin keväällä livesävellystilanteissa huomannut sävellystyön intensiteetin erilaisuuden silloin, kun työvälineinäni on vain paperi, nuottipiirrin ja tussikynä. Välineiden armottomuuden takia (tussia ei voi pyyhkiä samalla tavalla pois kuin lyijykynäjälkeä tai nuotinnusohjelman notaatiota) huomasin ajattelevani musiikkia pitemmälle ja perusteellisemmin kuin silloin, kun minulla on mahdollisuus nuottikuvan jokahetkiseen korjaamiseen ja tarkastamiseen.

         Tussikynälle muodostui kädessäni erityinen olemisen tapa. Tuntui ajoittain, että sillä oli jopa oma, persoonallinen tapansa olla, piirtyä ja ohjata ajatteluani. Kirjoittaessani musiikkia muistiin käsin, löysin pitkästä aikaa luontevan suhteen musiikillisten ajatusteni ja nuotinnoksen välillä. Tämä asenne saattaa kuulostaa välineen mystifioinnilta, mutta päinvastoin, se on äärimmäisen käytännöllinen ja maanläheinen.

         Tussikynän olemistapa kädessäni tuo mieleeni Heideggerin pohdinnat käsilläolevuudesta [Zuhandenheit] teoksessaan Oleminen ja aika. Käsilläolevuudella hän viittaa juuri välineen olemistapaan. Esimerkiksi hän nostaa vasaran olemistavan vasaroitaessa. Tuolloin huomio ei kiinnity niinkään välineeseen itseensä kuin sen olemisen tapaan. Toisin sanoen, vasaran alkuperäisen olemuksen ymmärtämiseksi ei riitä, että tuijotamme vasaraa ”teoreettisesti”, päinvastoin, vasaran olemistapa tulee parhaiten ilmi vasaroitaessa. (Heidegger 2000, s. 98.) Tämän ajatuksen pohjalta Heidegger lausuu kannaltani jotakin erityisen merkityksellistä:

  ”Praktinen” suhtautuminen ei ole ”ateoreettista” siinä mielessä, että siitä puuttuisi kokonaan näkeminen, ja sen ero teoreettiseen suhtautumiseen ei ole siinä, että tässä tarkastellaan ja tuossa toimitaan ja että toimiminen soveltaa teoreettista tietämistä, jotta ei jäisi sokeaksi. (Heidegger 2000, s. 98.)

Minulle eräs suurimmista säveltämisen ”ongelmista” on ollut hankala suhde luonnosteluun tai sävellystyöni teoretisointiin. Tarkemmin sanottuna minulle on luontevampaa säveltää suoraan pitkälle detaljoitua musiikkia, kuin luonnostella musiikkia kaavioin, sanallistaen tai yhteen musiikin parametriin rajoittuvien (esimerkiksi muoto, tekstuuri, harmonia) suunnitelmien avulla. Minulle sävellystyö on enemmänkin Heideggerin kuvaamalla tavalla ”praktista” tekemis-tietämistä kuin käytännön toteutusta pakenevaa teoreettista tietämistä ennen varsinaista tekemistä, jollaiseksi luonnostelu käsissäni usein muuttuu.

LÄHDE:

Heidegger, M. 2000. Oleminen ja aika. 3. Painos. Suom. Kupiainen, Reijo. Helsinki: Vastapaino. Alkuperäisjulkaisu, Sein und Zeit, 1926.