Siihen aikaan, kun isosetä luodin otti – vuosi 1918 ja eräs sovinnon symboli



Hyvä lukijani,

pohdin pitkään tämän blogitekstin julkaisua, mutta jotenkin koin aihepiirin tärkeäksi. Se sivuaa vuoden 1918 tapahtumia, mutta oikeastaan blogitekstin keskiössä on sovinnon teema.

Kuopion vankileiri vuonna 1918
Minulla on ollut tänä kesänä sävellystyön ohessa pari erityistä reissua.

Ortodoksinen kirkko kanonisoi, eli liitti pyhien joukkoon, ensimmäistä kertaa kaksi itsenäisessä Suomessa elänyttä ja vaikuttanutta ihmistä: Skeemaigumeni Johanneksen eli pyhittäjä Johannes Valamolaisen (1873–1958) ja uskonnonopettaja Johannes Karhapään eli marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaisen (1884–1918). Tänään Hesarissa oli aiheesta juttu, joka löytyy täältä.

Sattuman oikusta tai johdatuksesta, miten sen nyt kukin haluaa tulkita, sain osallistua molempien pyhien kanonisointijuhlaan Heinäveden Valamossa ja Pohjois-Karjalassa. 

Johannes Valamolainen on ollut minulle, kuten myös tuhansille muille ihmisille, tärkeä säilyneen kirjeenvaihtonsa vuoksi. Elämänsä luostarikilvoitukselle omistanut, kouluja käymätön munkki ohjasi, auttoi ja lohdutti ihmisiä kirjeissään. Joukkoon mahtui hyvin erilaista väkeä eri puolilta maailmaa. Säilyneet kirjeet on koottu kokonaisuudeksi, joka kantaa nimeä Valamon vanhuksen kirjeitä. Suosittelen lukemaan, vaikka ortodoksisuus tai ylipäänsä hengelliset asiat eivät kiinnostaisi pätkääkään. Tekstejä voi hyvin lukea myös kulttuurisesta, yleisinhimillisestä ja psykologisesta näkökulmasta. Ne ovat yksinkertaisen vaikuttavuutensa ja arkisten havaintojen lisäksi myös hauskoja ja erityisesti minua puhuttelee se, että niistä puuttuu täysin kaikenlainen imelyys, tärkeily ja teennäisyys.

***

Mutta mennään tämän blogitekstin aiheeseen. Johannes Sonkajanrantalainen oli minulle täysin tuntematon entuudestaan. Hän oli uskonsa vuoksi keväällä Joensuussa 1918 teloitettu ortodoksinen uskonnonopettaja. Hänen väkivaltainen kuolemansa oli hyvin kipeä ja kiusallinenkin haava Pohjois-Karjalassa. Hän joutui ensin erilaisten pahansuopien juorujen kohteeksi ulkopuolisten silmissä ja lopulta myös hänen oma seurakuntansakin käänsi hänelle selkänsä. Häntä vihattiin vielä kuoleman jälkeenkin ja esimerkiksi hänen hautakivensä Kokonniemen hautausmaalta heitettiin usean kerran läheiseen järveen, kunnes se lopulta valettiin pysyvästi kiinni jalustaan. Haavojen paranemisen kannalta ensimmäinen iso askel oli, kun eräs Johanneksen teloittajista tuli iäkkäänä, sairauden murtamana ja omantuntonsa soimaamana Johanneksen veljen luo, tunnusti ampuneensa syytöntä Johannesta ja katui tekoaan. Niinpä lopulta vuosikymmenten kuluessa Johanneksesta tuli eräänlainen sovinnon symboli.

Sonkajanrannan kirkko heinäkuussa 2019 Johannes Sonkajanrantalaisen kanonisointijuhlan aikaan

Johannes Sonkajanrantalaisesta on tullut minulle vähän yllättäen tärkeä hahmo kesän aikana. Hänen tarinassaan on jotain tuttua. Se toi nimittäin mieleeni isosetäni kohtalon vuodelta 1918.

***

Ensimmäisen kerran kuulin Aapeli-isosedästä 80-luvun alussa, kun olimme käymässä mummoni luona Pohjois-Karjalassa, Outokummun Kuusjärvellä. ”Läheppä Pasi matkaan, niin käyvvään tuossa hautuumualla”, sanoi isäni. Kävelimme lyhyen matkan läheiselle luterilaiselle kirkolle ja aloimme hiljalleen vaellella hautausmaan kujanteita pitkin. Huomasin sivusilmällä, että isäni katse etsi jotakin. 

”Oeskoon se tuo tuolla?”

Saavuimme graniittipaaden luo, jonka juurella olevaan pieneen vihreään tötteröön oli joku tuonut keväällä kieloja. Ne olivat jo hyvää vauhtia muuttamassa olomuotoaan.

”Katoppa sinä tuota. Siihen on haovattu isosetäs, ukkis veli.”

Paateen on kaiverrettu noin viidenkymmenen nimen joukkoon Aapeli Lyytikäisen nimi. 

”Ampuvat sen tiällä kesällä kaheksantoista.”

Isäni kertoi siinä paaden luona lyhyesti Aapeli-setänsä tarinan, tai sen mitä hän siitä oli kuullut isältään: Aapeli oli vangittu vuonna 1918. Hän ei ollut kuulunut punakaartiin eikä ollut osallistunut sotatoimiin tai väkivaltaisuuksiin. Jostakin syystä – isäni kertoman mukaan jonkin henkilökohtaisen kaunan vuoksi – hänet oli pidätetty, tuotu Outokumpuun ja ammuttu vankileirillä. Aapelilla ei olisi ollut mitään tekemistä punakapinan kanssa ja hän ilmeisesti ehti saadakin tiedon (tai huhun) Outokummun työleirille, että sotatoimiin ja rikoksiin osallistumattomat tultaisiin vapauttamaan lähiaikoina. 

”Koulussa elä sitten näistä puhele”, sanoi isäni lopuksi. Siitä ymmärsin, että aihe on jotenkin edelleen arka ja tunsin asiasta spontaanisti häpeää.

***

Hetki Kuusjärven hautausmaalla jäi mieleeni. Ja Aapelin tarina jäi tietenkin askarruttamaan, mutta ajattelin, ettei tapauksesta ole jäänyt mitään dokumentteja, kunnes sattumalta viime vuonna löysin asiaan liittyviä tietoja ja kuva Aapelin viimeisistä vaiheista alkoi muodostua.

Aapeli syntyi 1891 Pielavedellä kuten ukkinikin. Hän oli mennyt naimisiin 1917. Lapsia pariskunnalla ei vielä ollut. Aapeli vangittiin Pielavedellä 7.3.1918. Sotasurmat -rekisteritietojen mukaan hänen hallustaan on löytynyt ase, mutta samojen tietojen mukaan hän ei kuulunut punakaartiin. Pidätys on saattanut liittyä myös valkoisen armeijan kutsuntojen pakoiluun, sillä kutsuntailmoitus oli julkaistu helmikuun loppupuolella. Mahdollinen kutsunnoista kieltäytyminen ja aseen löytyminen kotoa on riittänyt syyksi pidätykseen. Tämä on tosin vain arvailua. Varsinaiset taistelut alueella olivat päättyneet jo helmikuun alussa Kuopion antautumiseen. Joka tapauksessa, Aapeli vietiin aluksi Kuopion kasarmeilla sijainneelle vankileirille, josta hänet siirrettiin kesäkuussa Outokummun työleirille, jonka vangit rakensivat Juojärven rannasta rautatietä Outokummun kaivoksille.

Aapelin viimeisistä vaiheista löytyi lehtiarkistosta yllättäen vielä lisävalaistusta. Hänestä kerrotaan lyhyesti vuonna 1919 Punikin Joulu -nimisessä julkaisussa. Julkaisu on luonnollisesti poliittisesti värittynyt ja sen sivuilta aistii suurta katkeruutta edellisen vuoden tapahtumia kohtaan. Tämä on tietysti syytä ottaa sitaattia lukiessa huomioon. Aapelin vankitoverit olivat kirjanneet tapahtumat seuraavasti:

Juhannuksenaattona jostain vähäpätöisestä syystä yksi vanki ensin pieksemällä rääkättiin ja sitten ammuttiin. Tämä teloitus ei ollut minkään oikeuslaitoksen nimeä kantavan tuomioistuimen päätöksestä, enempi kuin puolustustarpeen vaatimakaan. Sillä kuten sanottu, ensin piestiin, sitten pantiin rangaistuskoppiin, josta otettiin ammuttavaksi. Niinpä yleensä vartijoiden ja vankien keskuudessa kerrottiinkin, että se oli vaan silloin vankilassa virantoimituksessa olleiden kahden päällikön ja kahden vartijan mielivaltainen teko. Koska vartijat anastivat vainajan omaisuuden, vaatteet, kengät y.m., niin oli se heihin nähden täydellinen ryöstömurha.

Aapeli Lyytikäinen ammuttiin 27-vuotiaana juhannusaattona 23.6.1918. Virallisena syynä papereissa lukee karkaamisyritys.Hänet on haudattu Outokummun Kuusjärven hautausmaalle punaisten joukkohautaan.

Vankeja Outokummun työsiirtolassa vuonna 1918

No, miten pohjoissavolaisen työmiehen, isosetäni Aapelin ja ortodoksisen uskonnonopettajan Johannes Sonkajanrantalaisen tarinat sitten liittyvät toisiinsa, muutoin kuin, että molemmat kuolivat vuoden 1918 epäselvissä olosuhteissa Pohjois-Karjalassa? 

Kun pohtii Johannes Sonkajanrantalaisen ja Aapelin tylyä ja epäoikeudenmukaista kohtaloa, niin väistämättä tulee mieleen, kuinka niistä voisi halutessaan ammentaa katkeruutta loputtomiin, sukupolvesta toiseen. 

Niinpä Johannes Sonkajanrantalaisen muisto sovinnon symbolina on minulle tosi tärkeä silloin, kun pohdin historian merkitystä ja omaa tapaani suhtautua historiallisiin tapahtumiin, tai vaikka suhdetta omassa elämässä kohtaamiini mitättömiin vastoinkäymisiin. 

Tätä sovinnon merkitystä voisi pohtia laajemmassakin perspektiiviissä nykypäivän helposti kärjistyneessä keskusteluilmapiirissä. Ehkäpä historia vapautuu tarkoitushakuisista tulkinnoistaan vasta sitten, kun ymmärrämme aidon sovinnon merkityksen suhteessa menneisiin tapahtumiin. Vasta silloin voimme oppia historiasta tai kohtaamistamme vääryyksistä jotakin. Muussa tapauksessa historiaa ja omia kokemuksia voidaan käyttää ymmärryksen lisäämisen sijaan väärin vihan lietsontaan tai toisaalta ihminen voi jäädä suhteessa menneeseen jumiin musertavaan häpeään ja alemmuudentunteeseen.

Kommentit

  1. Pidätyksen perusteena on voinut olla myös Mannerheimin nk. Ammutaan paikalla -julistus (25.2.1918), jonka mukaan pelkkä luvattoman aseen hallussapito oli kiellettyä (jopa niin ankarasti, että tällainen henkilö olisi voitu välittömästi teloittaa).

    Olipa pidätyksen syy mikä tahansa, niin todella surullinen kertomus. Näitä on hyvä tuoda esiin, mutta ilman kaunaa ja katkeruutta, vaan armolla ja anteeksiannolla. Se on paras tapa auttaa, etteivät kauheudet toistu.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit