Keskustelisimmeko Guggenheimista?
Hyvä lukijani,
Guggenheim on taas ajankohtainen asia.
Hankkeesta on käyty pitkä vääntö ja hyvin erityyppisin perustein hanketta on joko kannatettu tai vastustettu. Vuosien mittaan museohankkeesta on tullut
surullinen populismin kohde, jota yhä enenevissä määrin sekä vastustetaan että kannatetaan mielikuvaperustein tai ideologisista
syistä. Tätä
populismia on esiintynyt taidekentällä,
virkamiehissä ja poliitikoissa.
Itse olen sitä
mieltä, että
lähtökohtaisesti uusiin suuriin taidehankkeisiin olisi
hyvä suhtautua positiivisesti. Niitä
toteutetaan maassamme harvoin.
Minusta tärkein
asia on museon sisältö. Tämän
suhteen en ole kuullut vielä ainoatakaan syvällistä
puheenvuoroa puolesta tai vastaan. Sen sijaan olen nähnyt
ala-arvoista roiskintaa ”Taiteen McDonaldsista”
tai toisaalta sisällötöntä ylistystä
”Bilbaon ihmeestä”.
On mielestäni
heikkoa hankkeenvetoa, ettei Guggenheim Helsinki -sivuilla ole edes kunnollisia
linkkejä Guggenheim -museoihin, saati minkään
valtakunnan aavisteluja tulevasta taiteellisesta sisällöstä
— tai linjasta.
Taidehankkeen suotuisalle etenemiselle olisi hyväksi,
että tulevista sisällöistä
keskusteltaisiin, niillä spekuloitaisiin, niistä
väiteltäisiin
ja muualla maailmassa olevien Guggenheim-museoiden näyttely-,
tutkimus-, ja opetustoimintaa esiteltäisiin
kattavasti. Tämä vaatisi suomalaisella kuvataidekentällä
luottamusta nauttivan taiteellisen johtajan hankkeelle ja näkyviä
sisältöihin liittyviä
ulostuloja.
Suosittelen lämpimästi
tutustumaan Guggenheimiin verkossa. Guggenheimilla on laaja, lähes
1700 teosta ja yli 575 taiteilijaa kattava online-galleria, josta voi saada
hajua, mistä on kyse. Näyttelytoiminta
on mielestäni todella korkeatasoista, kiinnostavaa ja monia
noista näyttelyistä
näkisin mielelläni
Suomessa. Esimerkiksi tällä hetkellä
China after 1989 -näyttely
New Yorkin museossa vaikuttaa erityisen kiinnostavalta.
Samaan hengenvetoon totean, ettei Helsingin alueen
taidemuseoiden tarvitse pätkääkään hävetä
Guggenheimin rinnalla, päinvastoin. Esimerkiksi Kiasman raikas näyttelytoiminta
tuo Helsingissä todellisen sparraajan, haastajan ja härnääjän
Guggenheimille. Rohkeudessa ja taiteellisessa riskinotossa Guggenheimilla näyttäisi
olevan rutkasti opittavaa.
Guggenheimia on vastustettu ”rahareikänä”.
Se, että yksityistä rahaa (olkoonkin, että mukana on myös valtionyhtiöitä) on saatu kerättyä hanketta varten jo nyt 66 miljoonaa euroa ja rapiat osoittaa, että
elinkeinoelämä ja säätiöt
näkevät
hankeen mielekkäänä ja että
hankkeen taloudellinen johtaminen on onnistunutta. Siksi tuntuisi jotenkin
omituiselta, että Helsingin kaupunki ja Suomen valtio edelleen
ajattelisivat, että hanke on taloudellisesti epävarmalla
pohjalla.
Huomionarvoista on myös,
että monet pääkaupunkiseudun taidemuseoiden johtajista näkee hankkeen kannatettavana. Guggenheim toisi lisää
kävijöitä
koko Helsingin taidekirjoon.
Mitkä
ovat Guggenheimin todelliset riskit? Näen
niitä neljä.
Ensimmäinen riski liittyy kävijämääriin
ja sitä kautta talouteen. Tämänhetkinen
kävijämäärätavoite,
500 000 – 550 000 vuosittaista kävijää,
on kunnianhimoinen. Vertailun vuoksi Ateneumissa oli vuonna 2015 yhteensä
262 959 kävijää.
EU:n ja Venäjän kireät
suhteet vaikuttavat siihen, ettei venäläismatkailijoiden
virta, joka museon menestykselliselle toiminnalle tarvittaisiin, ole selviö.
Toinen riski liittyy arvoihin ja se riski on eräällä
tavoin jo realisoitunut. Toivon, ettei tapaus Guggenheimin myötä
suomalaista kulttuuripolitiikkaa aleta tehdä
sokean talousvetoisesti vaan kiinnostavat, taiteelliset sisällöt
edellä. Guggenheim-keskustelu on valitettavasti liikkunut
lähinnä
museon elinkeinotavoitteiden ympärillä.
Kolmas — ja pahin riski on epäonnistunut, jatkuvasti varman päälle pelattu näyttelytoiminta. Sillä se aktivoisi nopeasti nuo kaksi edellistä riskiä.
Neljäs riski on se, että muutenkin onnetonta kulttuuribudjettia leikataan Guggenheimin vuoksi.
Mutta summa summarum, voisimmeko viimein aloittaa keskustelun Guggenheimista?
Pasi Lyytikäinen
Kirjottaja on säveltäjä ja Pasimusic-festivaalin taiteellinen johtaja
Pasi Lyytikäinen
Kirjottaja on säveltäjä ja Pasimusic-festivaalin taiteellinen johtaja
Ensimmäinen vähän järkevämpi kirjoitus Guggenheimista, joita olen kierrellyt lukemassa, tämä .
VastaaPoistaKannatan Guggenheimia. Kannatan kulttuuria yleensä.
Tieteet ja taiteet vievät maailmaa eteenpäin. Kuuntelin radiosta Schostakovitschin Leningrad sinfoniaa, josta säveltäjä Kalevi Aho kertoi, kuinka ahneesti nälkää näkevät, jäljelle jääneet, vielä elossa olevat piiritetyn Leningradin asukkaat sitä kuuntelivat. Pysyäkseen ihmisinä he nauttivat hengenravintoa, syötyään rottia ja jopa kuolleita ihmisiä ruumiinsa nälkään. Musiikki lohduttaa, se antaa aineksia toivoon paremmasta elämästä.
Kaikki muut taiteet musiikin ohella rikastuttavat elämää, joka muuten matelisi kuin madot pohjalukemilla. Tyhjää täynnä. Tämä on minun käsitykseni elämästä. Elämä tarvitsee muutakin kuin pelkkää työn raatamista, nukkumista ja syömistä. Ei edes uskonto tarjoa muuta kuin tuonpuoleista. Muuten se orjuuttaa ja määrää ihmistä käsittämättömillä tempuilla, joita se vaatii ihmisiltä, uskovilta.
Kun seuraa keskustelua Guggenheimista, masentuu väkisin. Kaikki mitataan rahassa. Mielestäni kulttuuria ja elämää ei voi hinnoitella. Mutta kun niin menetellään, koska kaikki maksaa, se vie voimaa elämästä.
Surkeaa kuunnella ihmisiä, jotka rinnastavat kulttuurin leipään ja makkaraan. Ja jos pitää valita, valitsevat leivän ja makkaran. Näin tapahtuu koko ajan. Muunkin kuin Guggenheimin kohdalla: "Ei me Helsingin herrojen huvituksia ruveta maksamaan ", oli eräskin kommentoija ilmoittanut kantansa.
Lämmin kiitos Liisu palautteestasi! Eräs seikka, joka puoltaa mielestäni Guggenheimia on se, että suomenkaltainen, hieman sisäänpäinlämpiävä maa tarvitsisi taidekenttään ulkopuolisia toimijoita. Guggenheim saattaisi olla sellainen.
PoistaNiin hankkeen vastustajissa kuin kannattajissa on molemmissa leireissä kosolti ihmisiä, joiden tulisi jäävätä itsensä keskustelusta kokonaan sillä perusteella, että edustavat liiaksi ko. laitaa.
VastaaPoistaOn kyettävä eroittamaan toisistaan toiveet ja realismi, vaikka kuinka luonnotomalta tai masentavalta se tuntuisikin.