Onko taiteilijoilla varaa olla eri mieltä?

Hyvä lukijani,

Suomi on kulttuurin ihmemaa.

Ei siksi, että täällä olisi jotenkin poikkeuksellisen upea kulttuuri, vaan siksi, että kulttuurielämämme on saatu aikaan käsittämättömän pienillä resursseilla. Esimerkiksi Suomen kirjailijaliiton tulotutkimuksen mukaan keskiansio kaunokirjallisesta työstä, palkkioiden lisäksi apurahat ja palkinnot mukaanluettuna,  on huimat 9745 euroa vuodessa. Luit oikein: 9745 euroa v u o d e s s a .

Jos olisin ilkeä, niin sanoisin, että kulttuurimme on rakennettu isoksi osaksi orjatyövoimalla.

Mutta en sano.

Sillä, jos jotakin olen taiteilijaurani aikana oppinut, niin sen, ettei asioita saa kritisoida.

Suomalainen kulttuurikeskustelu on hampaatonta, hyssyttelevää ja sievistelevää. Tämä ei koske pelkästään keskustelua taiteilijan toimeentulosta, vaan myös keskustelua kulttuurielämän rakenteista ja mikä pahinta – myös itse kulttuurista.

Kuusi vuotta sitten Helsingin juhlaviikkojen väistyvä johtaja Risto Nieminen avasi sanaisen arkkunsa ja ruttasi Suomen Kuvalehden puheenvuorossaan kunnolla suomalaisen kulttuuripolitiikan. Monet keskeiset kulttuurivaikuttajat ministeriä myöten pahastuivat Niemisen puheista ja väittivät niitä totuudenvastaisiksi. Muutama tukija Niemisen ajatuksille löytyi, mutta yhtä kaikki keskustelunavaukseksi tarkoitettu puheenvuoro oli häviävän pienen hetken eipäs-juupas -väittelyn kohteena, jonka jälkeen se vaiettiin nopeasti kuoliaaksi. Ei syntynyt kunnollista asiaperusteista keskustelua suomalaisen kulttuurin tilasta.

Toisena esimerkkinä voisi nostaa kritiikin Suomen kansallisoopperan viime vuosien ohjelmistopolitiikkaa kohtaan. Täysipainoisen nykyoopperan kantaesitystä on saatu Kansallisoopperassa odottaa vuosia. Viimeksi tänään päätoimittaja Harri Kuusisaari ja ohjaaja Erik Söderblom mainitsi asiasta musiikkilehti Rondossa. Esitän valistuneen arvaukseni: Mitään kunnollista keskustelua aiheesta ei tule syntymään. Hyssyttelyn ja lyhyen eipäs-juupas -jutustelun jälkeen suomalainen oopperabuumi tulee edelleenkin jatkumaan Kansallisoopperan seinien ulkopuolella. Suomalainen ooppera kelpaa tulevaisuudessakin oopperataloomme vain mausteeksi. Kansallisteatterin ihmettä on turha odottaa lähitulevaisuudessa oopperaan.


Mistä tällainen keskustelukulttuurin ohuus johtuu?

Minäpä kerron.

Suomalaisen kulttuurikeskustelun puute johtuu äärimmäisen niukoista resursseista. Meillä ei ole yksinkertaisesti varaa olla eri mieltä. Omien projektien rahoituksen kokoonsaaminen on elintärkeää ja instituutioiden tölviminen voi koitua kohtalokkaaksi. Ajatellaan myös, että taide-elämän keskinäiset kiistat tai provokatiiviset ulostulot vievät pohjan ja uskottavuuden koko taiteenkentän rahoittamiselta. Katsotaan, että eri mieltä oleminen on vaarallista koko kulttuurille ja sen rahoitukselle.

Niemisellä oli varaa avata suunsa, sillä hän oli tuossa vaiheessa jo arvostettu kulttuurivaikuttaja ja sitä paitsi lähtenyt pois Suomesta Lissaboniin Gulbenkian-säätiön musiikkiosaston johtajaksi.

Meillä muilla on valittavanamme joko vallitsevan kulttuuripolitiikan mielistely tai siirtyminen huutelemaan marginaaliin, sillä suomalainen kulttuuri ei tunnu kestävän eriäviä mielipiteitä.

Konsensushakuisuus on siis ollut ainoa tapa selvitä alati niukkenevien resurssien hetteikössä. Eikä mitään, konsensus on hieno asia. Mutta silloin, kun julkinen keskustelu kulttuurista yhä uudelleen hiljenee konsensuksen säilyttämisen vuoksi, pitäisi hälytyskellojen soida:

Meiltä puuttuu kulttuurikeskustelukulttuuri.



Kommentit

  1. Suomen Kansallisoopperan ohjelmistopolitiikalla ei ole mitään merkitystä, sillä oopperalla - kuten ei muullakaan korkeakulttuurilla (ehkä kirjallisuutta ja teatteria lukuun ottamatta) - ei ole mitään yhteiskuntakeskustelullista merkitystä. Korkeakulttuuri on ajanut itsensä sivistyneistön ja lukeneiston harmittomaksi viihteeksi. Aivan kuten jumalanpalveluksissa käyvät lähinnä uskovaiset näyttäytymässä toisilleen, käydään myös taidemusiikkikonserteissa profiloitumassa taidemusiikkikäyttäjien joukkoon - nykymusiikista puhumattakaan.

    Tavallaan on helpottavaa, että taidekeskustelu on kuollut, sillä se on traditionaalisesti palvellut vain egoismia ja muihin kohdistuvaa mollaustarvetta - saatanallista pätemisentarveviettiä unohtamatta.

    Mutta kukaan ei estä sinua, Pasi Lyytikäinen, aloittamasta kulttuurikeskustelua!

    Mitä tulee yleiseen keskustelukulttuuriin Suomessa, niin täällähän saa olla vain yhtä mieltä - tai tavallaan kahta - asioista, joten tässä maassa on parasta olla keskustelematta mistään. Mitä tahansa sanoo mistä tahansa, joku omasta mielestään oikeaoppinen ääliö lyö leiman otsaan.

    VastaaPoista
  2. Hei Petri! Kiitos kommentistasi. Ihan noin pessimistinen en taiteen yhteiskunnallisen merkityksen suhteen olisi :D Pelkästään sinfoniaorkesterikonserteissa kävi Suomessa yli miljoona kuulijaa viime vuonna. Vaikkapa Kiasma on Suomen suosituimpiin kuuluva käyntikohde. Oopperan täyttöaste on 96% ja musiikkielämän ruohonjuuritasolla vaikkapa tammikuinen sävellyskonserttini Helsingissä järjestettiin tavallisten Twitter-käyttäjien aloitteesta. Sali oli täysi – jos sillä nyt sinänsä on mitään merkitystä taiteen kohdalla. Suomalaisten nykyopperoiden aiheet ovat vaihdelleet paikallisista kansainvälisiin, monissa libretoissa ja ohjauksissa viitataan jatkuvasti päivänpolttaviin tapahtumiin. Tiedän, että sitkeä myytti oopperasta ja klassisesta musiikista "näyttäytyjien" harrastuksena on sitkeässä. Viime vuosikymmeninä on tapahtunut kuitenkin paljon. Tuu Petri lokakuussa Kuopioon käymään mun festarille. Konsertteihin on avajaiskonserttia lukuunottamatta vapaa pääsy ja tarvittaessa sulle hommaan lipun siihenkin. Musiikkia on tarjolla 1500-luvulta alkaen. Uusimman teoksen sävellän yleisön toiveiden pohjalta konsertin aikana.

    Keskustelukulttuurista oon samaa mieltä kanssasi. Keskustelu on junnaavaa oikeassa olemisen jankkaamista ja taidekeskustelu usein sellaista, ettei se houkuttele osallistumaan ulkopuolisia.

    VastaaPoista
  3. Kiitos Pasi vastauksesta! Ettei tulisi väärinkäsityksiä, niin heti alkuun on todettava, että itselleni taide on mitä merkityksellisintä ja sen lisäksi yksi keskeisimmistä tavoista hahmottaa jäsentää maailmaa ja elämää.

    Kun puhun taiteesta "näytelmärituaalina samanmielisille seurakuntalaisille", ei tarkoituksenani ole vähimmissäkään määrin alentaa taiteen arvoa, vaan koen ennemminkin huolta ja turhautumista sitä kohtaan, että en havaitse taiteen saavan aikaan oikeita elämänmuutostoimia, vaikka sillä periaatteessa olisi sellaiseen erinomaiset eväät.

    Joku konkreettinen esimerkki?

    Olen ollut melko läheisestikin tekemisissä ihmisryhmän kanssa, jota voidaan tituleerata sivistyneistöksi ja lukeneistoksi. Tuolle väestönosalle länsimaisen kulttuurihistorian perusteet ovat itsestään selvää peruskauraa, ja klassikkokirjallisuus tunnetaan vähintäänkin kattavasti - parhaimmissa tapauksissa myös nykykirjallisuus on aktiiviseurannassa.

    Mutta tämän jälkeen tullaan asiaan, joka aiheuttaa itselleni ajoittaisia aivomyrskyjä. Miksi enemmistö lukeneistosta tyytyy niin onnettomaan ja konservatiiviseen elämään; kun itse luen vaikkapa jonkun syvästi vaikuttavan kaunokirjallisen teoksen, pistää se uudelleenarvioimaan elämäni valintoja ja niiden perusteita, mutta kulttuuriperheeseen syntyvän kakaran taival on usein ennalta arvattavan suora; menestytään koulussa vähintäinkin riittävän hyvin, luetaan "oikeat" kirjat (klassinen musiikkihan ei enää ole edes kulttuuripiireissä mikään "must"), mennään korkeakouluun, valmistutaan jollekin potentiaaliselle työttömyyteen johtavalle alalle, mutta lopulta kuitenkin päädytään johonkin fiksuun hommaan ja tullaan ihan kivasti toimeen.

    Harrastetaan taidetta ja syvennetään taidesuhdetta, mutta ei edelleenkään lopeteta surkeaa avioliittoa tai muuteta vuorelle asumaan. Taide on vain tapa leimautua "fiksuksi". Taidetapahtuman jälkeen on kiva päästä purkamaan koettua lähimpään juottolaan, ja seuraavana päivänä voidaan taas palata normaaliin elämään ja unohtaa kaikki ne muutosta huutavat ajatukset, joita koettu taidekokemus mahdollisesti herätti.

    Taide siis alennetaan korkeammissa sfääreissä liikkuvaksi viihteeksi. Toisaalta en itsekään tiedä, mikä olisi tämän vaihtoehto.

    Mitä "näyttäytymiseen" tulee, niin sitä tapahtuu nykyään ehkä jopa enemmän populaarikulttuurin puolella. Kun tarpeeksi iso nimi tulee Stadikalle keikalle, paikalla ovat Rita Tainolan johdolla "kaikki".

    Kiitos kutsusta Kuopioon; mielelläni tulisin, mutta aikataulullisista syistä en uskalla sanoa vielä juuta enkä jaata.

    VastaaPoista
  4. Jossain Rondo-lehdessä oikeastaan kiteytyy taiteen mitättömyys; joko taide toimii koulutuspolitiikan keskustelupolttoaineena, tai sitten - ainakin musiikin ollessa kyseessä - se ja se taiteilija kertoo totuuden löytyvän nuottien alta, päältä, sivusta tahi takaa.

    Kiinnostavaa? Merkityksellistä? Oleellista?

    Miksi taide on? Kamalin vastaus on se, että sen avulla kasvetaan "kunnon kansalaisiksi".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, itse olen vuosien mittaan vakuuttunut Jean-Paul Sartren näkemyksestä, että taiteesta ei ole yhteiskunnan kannalta mitään hyötyä, usein pikemminkin haittaa. Kirjoitin taiteen merkityksestä taannoin blogissani: http://pasilyytikainen.blogspot.fi/2014/01/mita-hyotya-on-taiteesta.html

      Poista
  5. Niin. Tutustuin blogiisi. Luin sitä pitkälti. Miksi? Yksinomaa ehkä sen takia, kun kysyin eräältä henkilöltä, mainitsepa joku nykysäveltäjä, jonka musiikkia kannattaa kuunnella? Hän esitti lyhyen luettelon, jossa ensimmäisenä oli sinun nimesi. Nyt vaan kipin kapin kuuntelemaan, ehkä jostain YouTube? Spotify? löytyy jokin kuunneltava. Sanankäyttöösi ja ajatuksiisi olen nyt siis tutustunut tätä blogia luettuani. Se on OK. Olet siis jo jonkin verran tuttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Liisu ja lämmin kiitos kommentistasi! Spotify:sta löytyy ainakin Rosso alttosaksofonille ja pianolle, Youtubesta enemmänkin, kun hakee nimelläni.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit