Kritiikistä

Hyvä lukijani.

Taiteilijan työn eräs erityispiirre on se, että hänen työtään arvostellaan julkisesti.

Tosin viime vuosina taidearvioinneille on varattu mediassa yhä vähemmän tilaa. Takavuosina muusikot saattoivat odottaa pelonsekaisin tuntein teräväsanaisia kriitikoita. Nykyään alkaa olla todellinen tapaus, jos arvostelija on ylipäätään paikalla konsertissa. Muutos on tapahtunut nopeasti.

Esikoisoopperani esityksistä kirjoitettiin vielä vuonna 2005 yhteensä 19 lehtiarvostelua. Niihin lukuihin en taida enää päästä. Liekö niin paljon enää lehdissä edes kulttuuritoimittajia ja -avustajia?



Viiltävä, ilkeään sävyyn annettu kritiikki sattuu, kiittävä hivelee. Yksinkertaista.

Tosin, kun aikaa kuluu, niin viiltävät arvostelut ovat niitä hauskimpia. Eräs omiin teoksiini kohdistuneista tölväisyistä jaksaa hihityttää edelleen:

Musiikki on juuri sitä modernia pöperöä, joka ei tee mitään vaikutusta.

Kun luin ensimmäistä kertaa tämän vuonna 2004 kirjoitetun (annetaan hienotunteisuuden verhon peittää arvostelijan nimi) kritiikin, niin kihisin kiukusta. Mieleeni tuli säveltäjä Max Regerin vastine kriitikko Rudolph Louisille (korjattu 6.1.14):

Istun asuntoni pienimmässä huoneessa. Arvostelunne on edessäni. Kohta se on takanani.

Maltoin kuitenkin mieleni, enkä kirjoittanut kriitikolle. Olen nimittäin saanut jo varhain kullanarvoisen neuvon vanhemmalta kollegalta:

Älä koskaan kirjoita vastinetta arvosteluun. Koskaan.

Neuvo on mielestäni hyvä ja suosittelen sitä muillekin. Joskus tunnen järkyttävää myötähäpeää, kun - yleensä kirjailija, tai näytelmäohjaaja - on lähettänyt julkisen vastineen lehteen, jossa hän valittaa, kuinka väärin kriitikko on ymmärtänyt teoksen.

Ajanhukkaa.

Kritiikki on yhden ihmisen mielipide. Silloinkin, vaikka kriitikko olisi kärkäs julistamaan näkemyksiään yleisinä totuuksina.

Berliozin innoittamana poimin seuraavaan muutamia itseäni kutkuttavia lainauksia musiikkikritiikin historiasta:

Erik Satien omakuva


Erik Satien säveltämä ja Picasson lavastama Parade sai murskakritiikin Le Grimacessa: 


Erik Satie, jolle harmonia on tuntematonta, on säveltänyt tämän teoksen kirjoituskoneille ja kalistimille [...] Rikostoveri, tuhrtelija Picasso, tuo esiin ihmiskunnan loputtoman typeryyden

Satie veti herneen nenäänsä kritiikistä ja vastasi toimittajalle:

Monsieur et cher ami, te olette vain persereikä ettekä sellaisenakaan kovin musikaalinen.

Säveltäjä sai herjauksesta viikon vankeutta.

 ***

Kuuluisa on myös W.A.Mozartin kollegastaan kirjoittama arvostelu, jossa hän muun muassa totesi:

Nämä sävellykset ovat kuin pässin pieru. Etsin paljon, löysin vähän.

W.A.Mozart

Kuunellessamme Sibeliuksen musiikkia, mieleemme ei välttämättä juolahda, että esimerkiksi neljäs sinfonia sai varsin nihkeän vastaanoton. Ohessa otteita Heikki Klemetin arviosta Säveletär-lehdessä Sibeliuksen 4. sinfonian kantaesityksestä v. 1911


Jean Sibelius.


Kaikki oli kummaa. Omituiset läpinäkyvät olennot liihottelevat sinne tänne, puhuen meille jotakin, jota emme ymmärrä […]. Tulevaisuuden ratkaistavaksi jääköön onko säveltäjä mennyt joittenkin aiheitten melodisessa kokoonpanossa yli sen rajan minkä terve luonnollinen musikaalisuus melodian intervallileikittelylle vaistomaisesti panee, vai voiko tämä suunta herättää vastakaikua kuulijajoukoissa.

Richard Straussin Salomesta Klemetti toteaa Sävelettäressä muun muassa: 


Ei mitään ylentävää, ei mitään miettimisen arvoista. Hirveää kyllä ja järkyttävää, mutta niin epäinhimillistä, että se jättää katsojan taiteellisessa suhteessa kylmäksi. Semmoinen sielulliseen sairauteen perustuva toiminta on ulkopuolella terveesti ajattelevan ihmisen sielunelämän ja siis myös taiteellisen intressin. [...] Ja nuo kaikki ihmeelliset yksityisseikat, kaulankatkaisuaiheet, kaameat matalat kontrafagottisävelet, jotka vaikuttavat kuin käärmeenlimaisa mataus. [...] Kenelle tämä maistuu hän nauttikoon. Näkyy niitä tähän halukkaita olevan meilläkin.


Eräs riemastuttavimmista "arvioista" on Seppo Heikinheimon 1980-luvulla Länsi-Savo -lehteen kirjoittama yleisönosastokirjoitus, jossa hän haukkui tulevan (!) RSO:n vierailukonsertin lyttyyn. Teokset, solistit, kapellimestarin - ja yleisön. Löysin tämän sanomalehtileikkeen papereitteni joukosta äskettäin. Tässäpä pari nasevinta otetta:

Mutta kun tutustuu ohjelmaan lähemmin, alkaa silmissä kipunoida. Konsertin johtajaksi on ensinnäkin pantu Walter Weller, joka todisti Savonlinnassa muistaakseni oikein jonkun lontoolaisen orkesterin kanssa kuuluvansa kansainvälisen kapellimestarikaartin ikävimpiin junnaajiin tehdessään hakkelusta Brahmsin neljästä sinfoniasta. 
Kuvitellaanko siellä Pasilassa, että Mikkelin seudulla asuu vain jotain märkähattuja jyväjemmareita, jotka valuvat lattialle siitä sulasta onnesta, että tänne tulee orkesteri oikein Helsingin kulttuuritalolta ja että nämä juntit tappelevat lipuista todetessaan, että tarjolla on peräti käyrätorvensoittoa?
Orkesterin johdossa tuumitaan, että "omien poikien" pitää heidänkin päästä solisteiksi, ja koska helsinkiläiset tiedetään niin krantuiksi, etteivät he lähde kuuntelemaan omien soittajien hidasliikkeisiä tuhinoita, joista nyt kuultava, muutenkin tyhjänpäiväinen R. Straussin käyrätorvikonsertto koostuu, tehdään se (väärä) johtopäätös, että "omat pojat" kelpaavat solisteiksi lantapaukuille. 
Harkitsen joka tapauksessa omalta osaltani vakavasti konsertin boikotointia, ja ehdotan, että maakunnan osuuskauppaväki liittyy pilvin pimein tähan saartoon.

Seppo Heikinheimo vuonna 1985 (Kuva: Pertti Toukkari, Wikipedia)

Kommentit

Suositut tekstit