Voiko taidetta viedä?
Hyvä
lukijani,
suomalaisen
klassisen musiikin menestystä ihastellaan maailmalla. Olen usein kuullut
ihasteluja, kuinka Suomea pidetään jopa musiikin ihmemaana. Tämä suitsutus on
myös tuttua kansainvälisestä mediasta.
Tämä
kaikki huomio on ansaittua ja maistuu namilta.
Suomesta
käsin on tehty tietoista ja tuloksekasta musiikkivientiä. Se on – muusikoiden kovan
työn lisäksi – tuottanut myös hedelmää.
Mutta:
Viimeisten
kymmenen vuoden aikana olen törmännyt työreissuillani Euroopassa
huolestuttavaan ilmiöön. Juteltuani ulkomaalaisten säveltäjien, esittäjien ja
välittäjäportaan kanssa epävirallisissa yhteyksissä (lue: baarissa) he ovat
avautuneet siitä kuinka sulkeutunut suomalainen musiikkikulttuuri itse asiassa
on.
Moni
ulkomainen kovan tason muusikko ja musiikkitoimija on valittanut minulle sitä,
kuinka vaikea Suomeen on päästä konsertoimaan – tai kuinka vaikea on ylipäätään
saada täällä mihinkään yhteyttä. Sähköposteihin ja puheluihin ei kuulemma edes
vaivauduta vastaamaan.
Olen
aikaisemmin pitänyt näitä äänenpainoja yksittäistapauksina, mutta tänään kuulin
eräältä suomalaiselta merkittävältä välittäjäportaan edustajalta saman
hälyttävän viestin:
Useat
festivaalit, orkesterit, musiikkitoimijat ja yksittäiset muusikot ovat
jättäneet härskisti vaan vastaamatta ulkomaisiin yhteydenottoihin.
Ei
siis ole edes vastattu, että ”ei kiitos”, vaan on jätetty kokonaan vastaamatta.
Haluaisin
lausua asian johdosta mielipiteeni:
Taiteeseen
ei voi suhtautua kuin laivateollisuuden vientiponnisteluihin. Jos me pelkästään
viemme omaa osaamistamme ulkomaille, emmekä ole tarpeeksi kiinnostuneita
olemaan vuorovaikutuksessa muun maailman kanssa, emme voi koskaan aidosti
kansainvälistyä.
Lisäksi
annamme toimintatavoistamme todella nolon kuvan.
Taide
on vuorovaikutusta. Ei taidetta voi viedä.
Kommentit
Lähetä kommentti