Voiko taidetta viedä?

Hyvä lukijani,

suomalaisen klassisen musiikin menestystä ihastellaan maailmalla. Olen usein kuullut ihasteluja, kuinka Suomea pidetään jopa musiikin ihmemaana. Tämä suitsutus on myös tuttua kansainvälisestä mediasta. 

Tämä kaikki huomio on ansaittua ja maistuu namilta.

Suomesta käsin on tehty tietoista ja tuloksekasta musiikkivientiä. Se on – muusikoiden kovan työn lisäksi – tuottanut myös hedelmää.

Mutta:

Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen törmännyt työreissuillani Euroopassa huolestuttavaan ilmiöön. Juteltuani ulkomaalaisten säveltäjien, esittäjien ja välittäjäportaan kanssa epävirallisissa yhteyksissä (lue: baarissa) he ovat avautuneet siitä kuinka sulkeutunut suomalainen musiikkikulttuuri itse asiassa on.

Moni ulkomainen kovan tason muusikko ja musiikkitoimija on valittanut minulle sitä, kuinka vaikea Suomeen on päästä konsertoimaan – tai kuinka vaikea on ylipäätään saada täällä mihinkään yhteyttä. Sähköposteihin ja puheluihin ei kuulemma edes vaivauduta vastaamaan.

Olen aikaisemmin pitänyt näitä äänenpainoja yksittäistapauksina, mutta tänään kuulin eräältä suomalaiselta merkittävältä välittäjäportaan edustajalta saman hälyttävän viestin:

Useat festivaalit, orkesterit, musiikkitoimijat ja yksittäiset muusikot ovat jättäneet härskisti vaan vastaamatta ulkomaisiin yhteydenottoihin.

Ei siis ole edes vastattu, että ”ei kiitos”, vaan on jätetty kokonaan vastaamatta.

Haluaisin lausua asian johdosta mielipiteeni:

Taiteeseen ei voi suhtautua kuin laivateollisuuden vientiponnisteluihin. Jos me pelkästään viemme omaa osaamistamme ulkomaille, emmekä ole tarpeeksi kiinnostuneita olemaan vuorovaikutuksessa muun maailman kanssa, emme voi koskaan aidosti kansainvälistyä.

Lisäksi annamme toimintatavoistamme todella nolon kuvan.

Taide on vuorovaikutusta. Ei taidetta voi viedä.