Isäukon muistolle

Hyvä lukijani,

isänpäivä! Nyt kun omat lapseni leikkivät keskenään, niin haluan näin isänpäivän kunniaksi kirjoittaa pari riviä vuonna 2004 edesmenneestä isästäni.

Isä 40-luvun lopussa Iisalmessa tai Kuopiossa torikuvaajan ikuistamana

Isäukko syntyi 1920-luvun lopulla savutupaan Pielaveden pitäjän eräällä sivukylällä. Hän oli huutolaislapsi ja äitinsä terveyden pettäessä asui pääosan lapsuudestaan sijaisperheessä.

Isälläni oli riipaisevia muistikuvia 30-luvun alun lama-ajalta perheen hajoamisesta, nälästä, homeisten leivänkannikoiden syömisestä, kovasta työnteosta ja koulun keskeytymisestä siitä yksinkertaisesta syystä, että ei ollut kenkiä millä kouluun kävellä.

Sotaan isäni ei onneksi joutunut, vaikka läheltä piti. Hän olisi joutunut seuraavassa ikäluokassa rintamalle, mutta sota ehti loppua.

Isäni oli taiteellisesti lahjakas ja silloin tällöin lapsuudessani hän pohti, millaista olisi ollut opiskella kuvataiteita.

Isän piirros Olavinlinnasta

Kuvataideopintojen sijaan isäni kiersi sodan jälkeen kovissa metsätöissä Savo- ja Kymi-yhtiöiden savotoissa ja uitoilla.

***

Pikkupoikana minua harmitti kovasti, kun isäni oli viikot töissä ja kotona vain viikonloppuisin. Perjantai-iltana odotin aina isän auton valoja ja etenkin tuliaisia: Sisu-pastilleja ja suklaalevyä sekä Esson-bensakuittia.

Isä ja minä alkuvuonna 1985
Isäni joutui eläkeputkeen minun ollessani ala-asteella. Niinpä hänellä oli aikaa viedä minua harmonikkapiiriin, soitto- ja laulukeikoille, tehdä kanssani vesimyllyjä, tutkia historiaa (ja milloin mitäkin) ja auttaa läksyissä.

Isäukon mielipuuhaa oli kalastaminen. Verkot olivat järvessä ympäri vuoden. Ahavoituneilla sormillaan hän pystyi työskentelemään hytisemättä jääkylmässä vedessä, mutta toisaalta nostaa hehkuvan hiilen takaisin savustuspöntön alle. Tuon viimeisen tempun päälle hän virnisti aina: "Elä sinä Pasi yritä tätä, ethän."

***

Isän herkkä puoli tuli esiin usein iltasaduissa - tai oikeastaan nekin olivat isän tarinoita savotoilta. Usein toistui kertomus emänsä menettäneestä hirvenvasasta, jonka elämää isäni oli metsissä seurannut.

Näin aikuisiällä olen tajunnut, että isäni näki tuossa orvossa ja hätääntyneessä, mutta pikkuhiljaa metsän tavoille oppineessa vasassa itsensä ja oman elämänsä.

Kovaa lapsuuttaan ja elämäänsä isä ei muistellut koskaan katkerana, vaikka herkän ukon olikin vaikea pidätellä kyyneleitä muistellessa noita aikoja.

Päinvastoin. Isä oli huumorimies vailla vertaa. Valtaosa muisteluksista oli aivan hervottomia tarinoita savotoilta, joita hän harvoin itsekään pystyi kertomaan pokkana.

Muun muassa kertomukset vettyneestä raudasta, pussillisen korppujauhoja syöneestä miehestä, pierevästä emännästä ja vääräleukojen tempuista saivat vatsan naurusta kipeäksi.

***

Syöpä näiversi lopulta isäni 77 vuoden iässä. Positiivisen elämänasenteensa ja huumorinsa hän säilytti loppuun saakka. Hyvä, ettei nauruun tukehtunut... :)


Huumori oli tärkeä asia isälleni. Sukuvika, jonka setäni kiteytti isän hautajaisissa muotoon:

- Meillä Lyytikäesillä se tuo huumori on ollu aena leivänjatkeena.


Isä, minulla on ikävä sinua.








Kommentit

  1. Kuinka rakkaita nuo muistikuvat onkaan. Lepää rauhassa isä.


    Juha Lyytikäinen

    VastaaPoista
  2. Näin on, veliseni.

    Retki isän viimeisenä syksynä yhdessä hänen syntymäpaikalleen oli vaikuttava kokemus. Ukko ja hänen syntymäkoivunsa olivat yhtäaikaa elämänkaarensa lopussa. Olisikohan sinulla Juha tuo kuva tallessa?

    ---

    Kerrottakoon tässä vielä, että isä lepää syntymäkotinsa nurkalta löydetyn paaden alla, jonka veljen kanssa haimme hautakiveksi Pielaveden Petäjäjärveltä.

    VastaaPoista
  3. Olipa ihana muistelukirjoitus isästäsi.

    VastaaPoista
  4. Samalla kun kerrot isästäsi, tulet kertoneeksi itsestäsi (hyviä asioita).

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit