”On avautunut sydämeni sille” - Vaelluskertomus Koiliskairasta



Niilanpään väriloistoa


Hyvä lukijani.

Säveltäminen ja tohtorin tutkinnon valmistelu deadlineviidakossa on stressaavaa puuhaa. Joskus on pakko ottaa aikaa itselle, muuten ei jaksa. Tähän liittyen olin vaeltamassa veljeni kanssa nelisen vuorokautta Lapissa, Urho Kekkosen kansallispuistossa.

Blogin otsikko on lainattu Reino Helismaan sanoittamasta laulusta Rakovalkealla. Nuo sanat nousivat mieleeni useaan otteeseen vaelluksen aikana katsellessani huikeita tunturimaisemia.

Nousin sunnuntaiaamuna Helsingistä Savon junaan ja matkasin Iisalmeen, jossa veljeni oli minua vastassa. Edessä oli odotettu ja pitkään valmisteltu viikko. Hyppäsin autoon ja suuntasimme vaellusreissulle kohti Lappia. 

Pitkän ajomatkan päätteeksi saavuimme illalla Sodankylään, jossa päätimme yöpyä.

1. vaelluspäivä: Kiilopää - Suomunruoktu (n. 14 km)


Aamulla jatkoimme matkaa Kiilopäälle, joka oli vaelluksemme alku- ja päätepiste. Ostimme alueen kartan ja viimeistelimme rinkat vaelluskuntoon. Molempien mielissä oli hilpeää odottelua, vähän jännitystäkin. Säätiedotukset eivät lupailleet kovin hääppöisiä kelejä. Yöllä oli satanut.

Rinkka juuri ennen vaellusta

Viimein tuli hetki, jolloin rinkat heitettiin selkään (miten rinkka voi muuten painaa niin älyttömästi?!?) ja lähdettiin nousemaan kansallispuistoon Kiilopään rinteen syrjää. 

Polku Suomunruoktuun

Pakenevat porot

Niilanpään luona kohtasimme poroja, jotka meidät nähdessään päättivät lähteä syömään jäkälään rauhallisempaan paikkaan. Onneksi kaivoin kamerani esiin, sillä mitä kauemmaksi erämaahan vaelsimme sitä aremmiksi porot kävivät.

Rinnettä noustessa mietimme hilpeällä mielellä, että mitähän viikko tuonee tullessaan. Ensimmäisen päivän kohteena oli 14 kilometrin päässä sijaitseva Suomunruoktun autiotupa. Alkumatkasta polku oli vielä leveä ja selkeä ura. Purojen yli oli rakennettu siltojakin, mitä kauemmaksi Kiilopäältä etenimme, sitä kapeammaksi ura kävi ja purot piti ylittää kahlaten. Näin myös Suomunruoktulle saavuttaessa. Kahlaamista varten olimme pakanneet mukaan varalle sandaalit, sillä purojen pohja saattaa olla paikoin terävää roveikkoa. Kylmä purovesi tuntui muuten tosi hyvälle vaelluksen rasittamille jaloille.

Tunturipuron kylmä vesi helli jalkoja

Suomunruoktuun saavuttaessa viimeisetkin pilvet olivat kaikonneet taivaalta ja meitä vastassa oli kaunis syysilta. Suomunruoktussa ryhdyimme huoltotoimiin. Autiotuvissa oli kaasukeittimet, jotka helpottivat aikalailla ruoanlaittoa.

Ruoan päälle kävimme vielä tutustumassa Suomunruoktun vanhaan, alunperin kullankaivajien saunaksi rakennettuun museokämppään. Sen rakentaminen tiettömien taipaleiden takana ei ole varmasti ollut ihan pikkujuttu.

Kullankaivajien sauna vuodelta 1935

2. vaelluspäivä: Suomunruoktu - Luirojärvi (n. 21 km)


Suomunruoktusta vaelluksemme jatkui seuraavana päivänä Tuiskukurun kautta Luirojärvelle. Reitti oli alavilla mailla jylhää männikköä ja komeine kelohonkineen. Tunturissa vaelsimme kauniiden punertuvien koivikkojen läpi.


Kiertynyt kelohonka
Vaivaiskoivujen riemukaari

Toisena vaelluspäivänä aloimme epäillä karttamme toimivuutta. Polun haaroja ei ollut aina merkitty karttoihin ja pariin otteeseen meidän piti päätellä oikea ura jälkien määrän perusteella. Luirolla syy karttaongelmaan selvisi. Olimme ostaneet kartan jonka mittakaava oli liian suurpiirteinen (1:100 000). 

Luiro oli loistoetappi. Siellä sijaitsee erämaasauna, jonka pehmeät löylyt tuntuivat parin vaelluspäivän jälkeen hunajalta iholla. Saunasta pääsi pulahtamaan syysraikkaaseen Luirojärveen, sykähdyttävien tunturimaisemien keskelle.

”Elämä on hetkijä, sanoi Heinävein mies.”

Tummeneva ilta jatkui tarinankerronnalla autiotuvassa. Suuri kiitos Luirolla tuolloin ryhmäänsä luotsaavalle eräopas Maurille ja parille muullekin vaeltajalle hauskasta illasta, kalakeitosta, kahvista ja hyvistä käytännön neuvoista.

3. vaelluspäivä: Luirojärvi - Lankojärvi (n. 21 km + n. 8 km harhailua...)

Luirolta lähdimme jatkamaan saunapuhtaina kohti seuraavaa etappia, Lankojärveä.

Lähdimme seuraamaan puron uomaa kartan perusteella koilliseen. Ihmettelimme miksi polut eivät täsmää taaskaan karttojen kanssa.

Nousimme Ampuojan purouomaa tunturille ja huomasimme, ettei siellä mitään polkuja enää ollutkaan. Etsimme hetken mahdollista polun päätä ja vaikka kuinka haravoimme maastoa, vedimme vesiperän. Seisoimme tunturin rinteessä ja tuijotimme laajana siintäviä erämaita. Missään ei näkynyt minkäänlaista ihmisjäljen merkkiäkään.

Olimme jännän äärellä.

Harhaan vaeltaessa täytyy jossakin vaiheessa myöntää virheensä ja palata takaisin, vaikka kuinka luulisi tietävänsä missä on – ja vaikka pitkä ”sakkokierros” harmittaisikin kovasti – sillä jos tulojälkensä kadottaa, voi todella eksyä pahasti.

Palattuamme jokiuomaa takaisin polulle, päätimme käydä tarkastamassa minne polku veisi. Muutaman sadan metrin päästä löytyi oikea purouoma, mutta sitä uskalsimme lähteä seuraamaan vasta, kun olimme tavanneet muita vaeltajia ja tarkastettua, että tällä kertaa olemme menossa oikeaan suuntaan. Kunnollinen (1:50 000) kartta kertoi, että Ampuojassa on itse asiassa haarauma, jonka ensimmäiselle juonteelle olimme saapuneet aluksi.

Sitä uomaa ei omassa kartassamme näkynyt. Se tiesi noin 8 kilometrin lisäreippailua.

Noustuamme lopulta oikeaa purouomaa tunturiin tulimme kauniille lähteelle, jossa pidimme tauon ja täytimme juomapullot. 

Lähteellä

Jatkettuamme vaellusta saavuimme vedenjakaja-alueelle, joka oli  laajalta alueelta pelkkää louhikkoa. Silloin kadotimme jälleen polun, joka löytyi pienen haravoimisen jälkeen tunturin alarinteestä. Tämä polku oli hyvin kapea ja vaikeakulkuinen.

Palovanganojalla päätimme tehdä patalounaan Trangialla. Samoihin aikoihin yllemme nousi pilviä, jotka lupasivat vähintään rankkasadetta. Jatkoimme matkaa pikaisesti - jo senkin takia, että muutaman tunnin päästä tulisi hämärä ja sitä ennen pitäisi perille päästä tai sitten leiriytyä maastoon.

Vesisade yltyi roimaksi ja ylitettyämme Palovanganjoen rotkon (siltaa pitkin sentään) polku muuttui puroksi. Väsyneenä, litimärkänä ja harhailleena alkaa jopa säyseälläkin miehellä tulla voimasanoja mieleen. Päätimme tarkistaa kartasta sijaintimme. Koska olin edellisellä kerralla taitellut kartan väärin muovitaskuun, päätin ottaa sen esille taskusta.

Se oli virhe. Nyt painotan joka sanaa: Älä koskaan, milloinkaan ota paperikarttaa ulos muovitaskusta sateella edes muutamaksi sekunniksi. 

Sateessa muhjaantunut kartta

Katselin kauhun täyttämillä silmillä, kun kartan reunat alkoivat muhjaantua mössöksi. Survoin kartan nopeasti takaisin taskuun ja toivoin, että löytäisimme Suomujoen kahlauspaikan. 

Onneksi rantatörmällä oli selvät jäljet ylityspaikan kohdalla. Niin poikki ja märkiä olimme, että mietimme, jos olisimme kahlanneet joen yli vaelluskengät jalassa. Onneksi kuitenkin päädyimme vaihtamaan sandaalit jalkaan, sillä syvähkössä kahlauspaikassa kengät olisivat kastuneet loppureissun ajaksi. 

Vastarannalle oli rakennettu pieni halkovaja, jonka suojassa pystyimme päättelemään kartasta loppureitin. Jälleen liian suurpiirteinen mittakaava sai meidä etsimään oikeaa polkua - ja silloinkin löysimme ainoastaan pidemmän reitin Lankojärvelle.

Viimeisien kilometrienkin aikana epäilimme, että olemmeko sittenkään oikealla uralla. Vasta maastoon tehdyn huoltouran löytyminen sai meidät huokaisemaan helpotuksesta; kämpän täytyy olla lähellä.

Voit vain arvailla ilomme määrää, kun lopulta saavuimme Lankojärven autiotupaan, saimme kuivat vaatteet päälle, hieman iltapalaa ja lämpimän konjamiinihömpsyn.

4. vaelluspäivä: Lankojärvi - Niilanpää (n. 15 km)

Seuraavana aamuna lähdimme suuntaamaan Rautuojan vartta kohti Rautulampea. Tämä pätkä oli pääosin helppokulkuista polkua ja aurinkokin jälleen näyttäytyi. Hilpeä retkimieli palasi ja päätimme karkoittaa mahdolliset sudet ja karhut laulamalla vanhoja suomalaisia iskelmiä.

Rautulammen päivätuvalle saavuttuamme ryhdyimme ruoanlaittoon ja päälle nautimme pakkikahvit (joo, on se sananmuunnoksenakin hauska...).

Pakkikahvit
Rautulammelta lähdimme nousemaan jyrkkää rinnettä tunturiin ja siinä vaiheessa tuli mieleeni, että olisikohan vähän pienempikin annos Italian pataa olisi voinut riittää (röyh...) lounaalla.


Näkymä tunturilta Rautulammen suuntaan


Raututunturin laelta olit hulppeat näkymät erämaahan. Tunturin laella päätimme ottaa ajastimella tuiki harvinaisen veljeskuvan.

Veljekset tunturin laella
Tunturilla tuuli yltyi navakaksi ja kaukana siintävien tuntureiden takaa nousivat jälleen uhkaavan näköiset pilvet. Ja niin vain kävi, että saimme ennen Niilanpäälle saapumista paloletkusateen niskaamme. Sää muuttuu tunturissa nopeasti ja muutaman kilometrin matkalla sää ehti vaihtua pariinkiin otteeseen. 

Niilanpään vanhaa poroaitaa

Niilanpäällä on vanha poroaitaus ja kämppä - kämppä on käytössä edelleen ja palvelee poromiesten lisäksi myös vaeltajia. Siellä vietimme vaellusreissun viimeisen yön.

5. vaelluspäivä: Niilanpää - Kiilopää (5 km)

Viimeisenä aamuna mielen valtasi hetkeksi haikeus. Vaellus olisi pian ohi. Reissu teki uskomattoman hyvää. Stressi katosi heti vaelluksen alettua ja elämä keskittyi hetkeksi perustoimintoihin: Liikkumiseen, syömiseen, lepoon, tarinointiin ja yhdessäoloon huikean kauniissa Lapin erämaassa. Mikäli stressi vaivaa, ota paasilinnalaisittain jäniksen vuosi - tai sen ollessa hankalaa - vaikka viikko (no edes pari päivää) ja vaella luonnossa ihmetellen sen kauneutta.

Siellä on ihmisen paikka.

Kommentit

Suositut tekstit