Kukkivat roudan maat ja muuta kesälukemista

Sain pari päivää sitten erään sukupolviromaanin selätettyä. Luin loppuun Eino Säisän Kukkivat roudan maat (Tammi, 6-osaa). Muistan lapsuudessa katsoneeni kirjasarjasta tehdyn TV-sarjan. Minulle kirjat olivat poraus kotiseutuni Ylä-Savon sodanjälkeiseen sielunmaisemaan. Säisä kirjoittaa suoraan, välillä hätkähdyttävän suoraan. Parhaimmillaan hän on kyläyhteisön kipupisteiden ja häpeän kuvaajana. Heikoimmillaan teksti on päätalomaista jorinaa, mutta silti en lukisi Säisää ns. kainuistien joukkoon. Säisä yltää ajoittain kirjalliseen briljanssiin ja tehokkuutteen Marko Tapion tapaan. Kukkivat roudan maat on sittenkin enemmän yleisinhimillinen tarina kuin paikallisuutta korostava romaani.  



Kirja on selvästi omaelämäkerrallinen kasvukertomus, jossa tunnistan paljon tutunoloista elämänpainia. Säisältä oma suosikkini romaani on Afrikan tähti.

***

Muita viimeaikaisia lukukokemuksia ovat olleet mm. Jaakko Hämeen-Anttilan käännökset keskiajan arabialaisesta runoudesta, mm. Runoja elämän tarpeettomuudesta, Rakkaus on musta leijona ja Runoja kaduilta ja kapakoista. Viimeksi mainittu on Abú Nuwásin 700- ja 800-lukujen vaihteessa kirjoittama villiä elämää kuvaava kokoelma. Roiseimmillaan hän on eräänlainen islamilaisen maailman Catullus (runojen niminä mm. Paha penis ja Kalunsa vanki). Nuwás eli niinkuin kirjoitti, kunnes aivan lähellä kuolemaansa ilmeisesti katui tekojaan - ainakin runoissaan, kysyen muun muassa jumalaltaan:









Jos vain hurskaat
voisivat panna toivonsa Sinuun,
kehen sitten syntiset
voisivat toivonsa panna?












***

Nyt yöpöydälläni odottaa Stefano Bennin Baol, josta lumouduin ainakin alun perusteella. Calvinolaista, sadunomaista kerrontaa parhaimmillaan. Ja vinoa huumoria: 








Otin sadetakin ja lähdimme. Joku huusi peräämme; sadetakki ei ollut minun.

Kommentit

Suositut tekstit