Viettien yhteiskunta


Viime yönä mieleeni tuli ajatus: Olemme siirtyneet vaivihkaa kohtuutta korostavasta tarpeiden yhteiskunnasta välittömiä nautintoja korostavaan viettien yhteiskuntaan. Ison osan, itse asiassa lähes kaikki, tästä vietteihin perustuvasta elämänasenteesta tunnistan itsessäni.

Elämääni eivät ohjaa tarpeet – vaan vietit. Ja tällaista viettien armoilla elämistä kulttuurimme tukee estoitta. Pari esimerkkiä:

Työelämä tukee yhä tiukemmin kilpailuviettiä = Ihanteena on pyrkimys parempiin virkoihin, parempaan palkkaan ja johtoasemaan. Ihmisiä ja heidän työpanostaan arvioidaan työpaikalla erilaisin mittarein.

Ystävien, naapureiden ja sukulaisten keskustelut ovat muuttuneet tarinoiden, kokemusten ja asioiden jakamisesta omilla kokemuksilla leveilyyn.

Mainonta vetoaa ihmisten vietteihin, ei tarpeisiin.

Jakaminen ja yhteisvastuu on muuttunut ahneudeksi ja vastuun sysäämiseksi kasvottomalle ”yhteiskunnalle” tai ”jollekin muulle”.

Kulttuurin valtavirta on välittömään nautintoon tähtäävää hedonistista viettien taidetta ja viihdettä, ei liian haastavaa, ei liian monimutkaista.

Aidon positiivisuuden tilalle on astunut tekopirteys.

Viestintä on muuttunut tiedonvälittämisestä narsistista viettiä tukevaksi brassailuksi sekä perinteisessä että sosiaalisessa mediassa.

Perhe-elämästä on tullut ”koko ajan kaikilla väkisin kivaa” -viettiä tukevaa harhaa, todellisen läsnäolon ja lämmön sijaan.

Rakkaus on muuttunut pitkäaikaisia suhteita korostavasta kaikenlaisten kokemusten jakamisesta pelkästään endorfiinia tuottavaan intohimovaiheeseen. Haasteita ei haluta jakaa, ne halutaan jättää kokonaan toisen osapuolen kannettavaksi.

Halutaan yhä enemmän, yhä vavisuttavampia kokemuksia.

***

Yhtä outoa piirrettä yhteiskunnassamme olen pohtinut paljon:

Miksi muuten kadehdimme tai vihaamme niitä joilla menee huonosti? Kadehdimme henkihieverissä olevia juoppoja vain sen takia, että he saavat kuukaudessa muutaman hassun satasen yhteiskunnalta. Vihaamme romanikerjäläistä, joka istuu hiljaa sateessa kuukausitolkulla pahvimuki kädessä. Kadehdimme työtöntä työnhakijaa, joka joutuu elämään minimirahalla.

Miksi? Koska meidän oma moraalimme on niin surkea, että mahdollisuuden sattuessa saattaisimme käyttää järjestelmää hyväksi. Tiedostamme tämän ja ajattelemme kaikkien muidenkin olevan tällaisia.

Olemme valmiit satsaamaan yhteiskunnan varoja vaikkapa moottoritiehen, lentokenttään, musiikkitaloon ja toimiviin nettiyhteyksiin.

Ihmisiin emme ole valmiita satsaamaan senttiäkään.

Pari sananlaskua voisi kuvata aikaamme:

”Se voittaa, jolla on lopussa eniten leluja”

”Se piirtää, jolla on liitu.”

Kommentit

  1. kiitos tekstistä, samansuuntaista olen itsekin mietiskellyt.

    Rikkaat voivat kadehtia köyhän huolettomuutta ja vastuuvapaata elämää. Raha kun kuitenkin tuo tullessaan monille myös huolen siitä että huolella haalittu pääoma ei koskaan häviäisi. Luonnollista toimintaa ja harva rahan korruptiolta välttyisi jos omalle kohdalle sattuisi. Köyhä sen sijaan, hänellä "ei ole mitään menetettävää, paitsi kahleensa."

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi, kuka oletkin.

    Olen pohtinut tätä aihepiiriä viimeaikoina ja todennut, että heikompiosaisten vihaaminen tai kadehtiminen on yhteiskuntamme kipupiste. Ongelma kumpuaa useasta suunnasta.

    Ensiksi, jos tavoitteenamme on kerätä hauleja himaan mahdollisimman paljon, emme voi kadehtia tai vihata ahneutta, saituutta tai vaurastumista. Silloin vihaisimme itseämme. On helpompaa suunnata halveksunta heikompiosaisiin.

    Toiseksi, kuten aiemmin kirjoitin, yhteisvastuu on muuttunut vastuun sysäämiseksi kasvottomalle ”yhteiskunnalle”. Toisin sanoen yhteisvastuu on rajoittunut pääasiassa verotulojen maksamiseen. Siihen päättyy vastuu apua tarvitsevista sukulaisista, naapureista ja kylänmiehistä. Kun läheisten auttaminen on latistunut tähän, niin kipuileva yhteiskunta on valmis. Pelkästään rahalla tai ammattiauttajilla ei voi paikata työttömyyden, alkoholismin, perheongelmien ja sairauksien aiheuttamaa menetystä, kipua ja häpeää. Siinä paikassa tarvittaisiin lähimmäisten konkreettista apua, myötätuntoa ja läsnäoloa.

    Tätä apua arastelemme antaa ja ottaa vastaan. Syytä en tiedä.

    Kolmanneksi, jos katsomme viime vuosien poliittisia päätöksiä niin tulonsiirrot ovat kohdistettu suurimmaksi osaksi keskiluokkaan (mm. omistusasuntojen verovähennykset, miellyttävä infrakstuktuuri, terveydenhoito, yritystuet, lastenhoito, kulttuuri- ja liikuntapalvelut). Nämä kaikki satsaukset ovat yhteiskunnan menestyksen kannalta tarpeellisia, mutta heikompiosaisten asioita on hoidettu lähinnä kosmeettisesti 90-luvun alun jälkeen - ja kuten aiemmin totesin, asia ei ratkea pelkästään rahaa kaatamalla ongelmien suuntaan.

    Kyseessä on viheiäinen vyyhti.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit