Umpikujassa

Nyt ei suju.

Yhtään mikään.

Sävellystyö on jumiutunut viime päivinä ja tuntuu kuin kaikki luova ajattelu olisi tyrehtynyt kuin seinään. Aivojen virittäminen syömistä ja nukkumista vaativampiin tehtäviin on ollut tuskan takana.




Työpöydällä on nyt muutamia juttuja ja mikään niistä ei etene.

Keskittymiskykyni on ihan luokattoman surkea.

Kun ajatukset eivät liiku, tulee nopeasti hätä. Olo on aikalailla samanlainen, kun jos olisi juoksija ja heräisi aamulla ilman jalkoja.

Tiedän, että hermoilu on pohjimmiltaan turhaa, vaikka joka kerran tällaisen umpikujan yllätettyä tuntuu siltä, ettei säveltäminen enää ikinä suju.

Että kaikki on sävelletty omalta kohdalta.

Usein näitä ajatuksia tulee niin sanotun "tyhjän paperin kammon" iskiessä. Toisin sanoen silloin, kun istuu uuden sävellystyön kanssa työhuoneessa ja yhtään nuottia ei ole ajateltu ja piirretty nuottipaperille.

Mutta nyt ei ole kyse siitä. Nyt kaikki säveltäminen on tyssännyt kesken työn kuin seinään.

Raastavaa. Motivaatio koko hommaan luisuu nopeasti kun työn jumiutuminen ja sen äärellä istuminen turhauttaa.



Ehkäpä lapio vaan kouraan ja "oikeisiin töihin"?





Kommentit

  1. Viime aikoina itsellänikin on ollut vähän samanlaisia tunnelmia. Oletko ehkä oikeasti väsynyt? Jos olet, niin etkö voisi pitää reilusti muutamaa päivää lomaa? Jos taas työ ei muuten vain suju tai ehkä kiinnosta, niin ei kai sekään niin vakavaa ole? Eihän mikään asia voi aina loputtomiin vain innostaa ja sujua. Onhan elämässä muitakin asioita, joiden kanssa eletään vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, ja joihin voi välillä turhautua - ja sitten luultavasti innostua uudestaan. Ehkä työn sujumattomuudessa saattaa olla myös uuden oivalluksen siemen: mitä jos tätä kautta joudutkin löytämään jotain uutta?

    Mielipiteeni siis on rohkaisevasti: kyllä se siitä!

    Terv.
    Kollega

    VastaaPoista
  2. Kiitos viestistäsi ja myötätunnosta. Niin. Kyllä kai tämä väsymystäkin on. Aika rankka vuosi /vuodet takana. Nyt ei vaan hirveästi olisi aikaa lomailla, sillä sekin kostautuu nopeasti. Töiden aikataulut kun tuppaavat usein kaatumaan dominoefektin lailla. Jumiutuminen on tietysti ihan normaalia, mutta nykyään se jostakin syystä turhauttaa aikaisempaa enemmän. Repaleinen keskittymiskyky huolettaa ehkä eniten. Myös se, että saan tästä palkkaa, saa aikaan turhautumisen lisäksi aikaan riittämättömyyden tunteen, häpeän, pahan olon ja ties mitä. Sävellystyö on unelmaduuni, mutta nämä hetket ovat kyllä ihan hanurista.

    VastaaPoista
  3. Jospas tuossa kävisi samalla tavalla kuin välillä meikäläiselle saarnaa tehdessä. Alku on vaikein. Joskus tuntuu, että on jumissa ja yhtään mitään ei synny. Mutta se voi olla kiinni pelkästään siitä alusta. Kun jostakin saa tai löytää johtolangan, jonkin ajatuksen tai oivalluksen - pääsee vain alkuun, niin loppu voi syntyä tosi nopeasti ja helposti. Tässäkin aikataulu painaa (saarnavuoro on kahden viikon välein), ja tuotos on käytettävä juuri sellaisena kuin mitä on määräaikaan mennessä saatu valmiiksi. Olen myös joskus miettinyt, voisiko papille tulla riittävän monen työvuoden jälkeen sellainen tilanne, että kaikki sanottava olisi sanottu. Ja tullut siihen tulokseen, ettei sellainen ole oikein edes mahdollista.

    VastaaPoista
  4. Tiedän tunteen, mutta pelkään pahoin, että loma ei ole patenttiratkaisu. Kun on ajatuksellisesti umpikujassa, ei loma välttämättä tarjoa rentoutusta – pikemminkin harmistusta.

    Luovan taiteilijan ammatti on sikäli kurja, että sitä helposti arvioi itseään omissa silmissään aina vain viimeisimmän työn mukaan (ainakin itse olen huomannut ajattelevani itsestäni niin). Jos säveltäminen sujuu ja syntyy kelpo jälkeä, pitää itseään kelpo säveltäjänä. Jos säveltäminen taas ei suju ja syntuu kelvotonta jälkeä, pitää sitä itseään kelvottomana säveltäjänä. Sen tunteen edessä mahdolliset vanhat meriitit ja onnistumiset eivät tunnu missään – päällimmäisenä on vain oman senhetkisen mitättömyyden tiedostamisen tunne.

    Tavallaan lohdullista on, että vaikka umpikuja kestäisi kuukausitolkullakin, niin säveltäjän koko työuraan suhteutettuna se on mitätön aika. Toinen lohdullinen puoli on, että ketään muuta ihmistä maapallolla ei säveltäjän henkilökohtainen luomistuska kiinnosta ja ne harvat joita ylipäänsä säveltäjän tekemiset kiinnostavat edes etäisesti eivät ole arvioissaan yhtä ankaria kuin mitä itse itseään kohtaan on. Ja kolmas lohdullinen seikka on, että jotenkin ne lukot tapaavat aina lopulta kuitenkin aueta ja sitten taas työ maittaa. Se ei kuitenkaan muuta sitä ikävää tosiasiaa, että umpikujan tuntu voi ola niin vahva, että epäonnistunut päiväkin tuntuu epäonnistuneelta viikolta ja surkea viikko kiviriippa-nälkävuodelta.

    Minun nähdäkseni mitään patentiratkaisua ei ole; pitää vaan yrittää jaksaa pakertaa. Tämä ei ehkä ole kovin tyydyttävä "neuvo", mutta toivottavasti voimia antaa sen tiedostaminen, että nämä tunteet ovat kaikille kollegoillesikin tuttuja:)

    Yst. terv.
    Olli

    VastaaPoista
  5. Kiitokset Lassille ja Ollille kommenteista. Ne tulevat nyt tarpeeseen, että saan tämän asian jotenkin oikeaan mittakaavaan. Itsekseen pähkiessä nämä ongelmat kasvavat nopeasti suhteettoman suuriksi.

    Lassi: Saarna on varmasti vaikea laji juuri tuon säännöllisen väliajan vuoksi. Toisaalta säännöllisyys pitää yllä myös hyvää rutiinia (niin, kaikki rutiini ei tosiaan ole pahasta). Tuli mieleeni anekdooti eräästä elämäkerrasta: Pappi oli eräänä sunnuntaina kiivennyt saarnastuoliin vain sanoakseen: "Jumala ei antanut minulle tällä kertaa mitään sanottavaa."

    Olli: Kiteytit hyvin näitä ongelmia. Olen samaa mieltä. Loma ei tarjoa tähän ongelmaan ehkä ratkaisua, sillä paini jumiutumisen kanssa olisi joka tapauksessa käytävä loman jälkeen. Joskus tietysti loma voi olla ainoa vaihtoehto, mutta silloin jos se vain lisää painetta (ts. lomalla mietit vain sitä katastrofia, kun kaikki kaatuu päälle) se ei kannata.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit