Sointi edellä Sibeliukseen - Wienin filharmonikot


Kuuntelin eilen nettilähetyksenä Wienin filharmonian konsertin Helsingin musiikkitalosta. Sakari Oramon johtamassa konsertissa kuultiin Sibeliuksen 7., 5. ja 1. sinfoniat.

Olen seurannut viimeisen vuoden aikana kohtalaisen runsaasti konsertteja nettilähetysen kautta. Tämä on perheenisälle loistava mahdollisuus kuulla ja nähdä konsertteja, joihin ei itse pääse mukaan.

Wienin filharmonikkoja olisi toki pitänyt päästä kuulemaan paikan päälle, mutta liput menivät muutamassa minuutissa loppuun - enkä jaksanut ruveta metsästämään lippuja muuta kautta.

Se oli virhe. Konsertti olisi todellakin ollut kuulemisen arvoinen paikan päällä. Se sai lisäväriä siitä, että Sakari Oramo hälytettiin johtamaan konsertti sairastuneen Lorin Maazelin tilalle lyhyellä varoitusajalla - niin lyhyellä, että hän ehti pitää eilen ainoastaan parin tunnin pikaharjoitukset ennen konserttia. Nettilähetyksenkin välityksellä pystyi aistimaan sen soiton intensiteetin, lämpimän jousisoinnin, Oramon hetki hetkeltä aina suuremman heittäytymisen ja riskinottokyvyn sinfonioissa, joka näkyi/kuului esimerkiksi viidennen sinfonian tempovalinnoissa ja ensimmäisen sinfonian muotoilussa ja sointikylvyissä.

Riskinotto kostautui ajoittain rytmisessä tarkkuudessa, mutta toisaalta se toi soittoon sentyyppistä intensiteettiä, jota harvoin kuulee. Silti olen sitä mieltä, että riskinotto kannatti. Tuloksena oli unohtumattomia hetkiä. Selvästi näki, että yleisön ja Oramon lisäksi myös wieniläiset olivat erittäin tyytyväisiä iltaan.

***

Sointikulttuurin vaaliminen on selkeästi määräävä tekijä wieniläisten soitossa. Siitä ei selvästikään haluta tinkiä ja todennäköisesti rytmiset kauneuspilkut johtuivat juuri tästä.

Wieniläisten jousisointi on lämmin ja intensiivinen. Se on parhaimmillaan äärimmäisen hiljaisissa nyansseissa jolloin sointi kuulostaa lähes maagiselta ja toisaalta hehkuvassa, laajassa jousisatsissa, jossa soi samaan aikaan kimmeltävä sopraanorekisteri, lämmin alttorekisteri ja hehkuva baritoni-bassorekisteri.

Jousisoinnin lisäksi mainitsemisen arvoinen on wieniläinen puhallinkulttuuri, jonka ytimenä on tavallisesti käytössä olevan käyrätorven korvaava wienintorvi. Sen sointi sijoittuu jonnekin luonnontorven ja tavallisen käyrätorven välimaastoon. Intonaation kannalta wienintorvi on tavallista käyrätorvea haasteellisempi. Samoin wieniläiset käyttävät niin sanottua wieninoboeta, jonka sointi poikkeaa hieman tavallisesta oboesta.

Sibelius-soitossa wieninoboe kuulosti haasteelliselta. Sibelius suosii usein oboen matalaa rekisteriä, joka on hankala saada soimaan halutulla tavalla.

Mutta sointikulttuurin ydin on muualla kuin soittimissa. Wieniläisen vaskisoittokulttuurin toi Suomeen opintomatkan mukana Holger Fransman ja hänen oppilaansa ovat jatkaneet tuota kauniin ja täyteläisen käyrätorvenäänen perinnettä.

Hienon sointikulttuurin kehittymisen perusedellytys on ollut akustiikaltaan loistava Musikverainin sali. Näin on kaikkien huippuorkestereiden kohdalla: Soinnin kannalta tärkein instrumentti on konserttisali.

Musikverain Wienissä

Olen kuullut Wienin filharmonikkoja vuonna 2000 häämatkallamme Wienissä. Kuulimme Musikverainissa Bernard Haitinkin johdolla Haydnin 101. sinfonian, Straussin Don Juanin ja Brahmsin 1. Serenadin orkesterille. Mieleeni jäi etenkin virtuoosinen Don Juan, joka kuulosti Musikverainin salissa ja wieniläisten näpeissä läpikuultavalta kuin Mozartin orkesterimusiikki. Se oli hämmentävä kokemus.

Liput saimme konserttiin sattumalta. Olimme sunnuntaikävelyllä, kun huomasin että tuossahan on Musikverain. Astuimme aulaan ja samalla vahtimestari juoksi meitä kohti huutaen jotakin. Ajattelin, että kohta lennetään kadulle. Käsissään vahtimestarilla oli kaksi lippua, seurasi dialogi:

Vahtimestari: - Wienin filharmonikkojen konsertti alkaa juuri nyt. Ostakaa liput, saatte halvalla, tosi halvalla, aivan edestä.
Minä: Tuota, mitähän siellä on ohjelmassa?
Vahtimestari: Mitä ohjelmassa? Haloo, siellä soittaa Wienin filharmonikot! Ehditte juuri kun juoksette saliin.
Minä: No joo, totta. Tehdään kaupat.

Ravasimme portaat ylös saliin. Haydnin kuuntelimme takana seisoen, mutta sen jälkeen pääsimme paikoillemme täpötäyteen saliin.


Toisen kerran kuulimme filharmonikkoja Wienin valtionoopperassa, jossa kävimme katsomassa Straussin Elektran. Oopperaorkesteria johti Michael Boder ja pääroolin lauloi Gabriele Schnaut. Olin haltioissani, toisin kuin vaimoni, jolle iski tolkuton migreeni näytöksen aikana. Sellaiselle ihmiselle puolitoista tuntia korkeaa sopraanoa ei tee hyvää...

Wieniläisten soitto teki vaikutuksen. Perinteistä kiinni pitäminen ei aina ole pahasta. Erityisesti Haitinkin johtaminen teki vaikutuksen. Olin tuolloin Lapinlahden kunnansäveltäjän virassa ja kiinnostunut orkesterinjohdosta siinä määrin, että opiskelin sitä akatemialla sivuaineena Harri Karrin johdolla. Wienin matkaa edeltävällä viikolla olin johtanut ensimmäistä kertaa sinfoniaorkesterikonsertin Lapinlahdella. Tuon vuoden jälkeen päätin kuitenkin keskittyä säveltämiseen, vaikka olenkin sitä mieltä, että jokaisen säveltäjän pitäisi opiskella ja tehdä jonkin verran orkesterinjohtamista.

Wienissä vuonna 2000. Taustalla Wienin valtionooppera. Minulla oli tuohon aikaan takissani "akatemian kiiltävimmät napit" - kuten säveltäjä Uljas Pulkkis totesi. :)

Kommentit

Suositut tekstit