Takaisin arkeen

Työhuoneella ovat putket kunnossa. Uusi kupari hohtaa hienosti. Soitin vielä huoltoyhtiöön ja muistutin, että vaikka hohtavat putket ovatkin kauniita, niin ne voisi silti koteloida piiloon.


Aamulla hoidin ooppera arjessa II -projektin asioita ja kävin puhelinkeskustelun librettoa kirjoittavan Saila Susiluodon kanssa. Nyt annan hänelle täydellisen työrauhan tekstin loppuunsaattamista ajatellen. Pohdin teoksen kokonaismuotoratkaisua. Tarkoitukseni on koota suurmuoto eripituisista miniatyyreistä. Ei siis yhtä tai kahta laajaa kaarrosta vaan lukematon määrä pieniä. No, tämä ajatus on edelleen kesken. Se varmasti selkiytyy lopullisesti vasta kun saan tekstin käyttööni.


Kalenteriin alkaa tulla merkintöjä uhkaavaa vauhtia. Säveltämiselle täytyy jäädä tilaa. Olen laittanut itselleni tavoitteeksi, että seuraava oopperaa arjessa -pläjäyksen partituuri on valmiina huhtikuun loppuun mennessä. Tämä projekti tuntuu jotenkin etenevän edellistä vauhdikkaammin. Se johtunee siitä, että samanlaista teoksen omituiseen konseptiin liittyvää kitkaa, mikä oli elokuussa kantaesitetyn Le Saxophonen… kohdalla ei nyt ole havaittavissa. Tiedän toki, että kitkaa tulee vielä eteen lahjoitettavaksi asti.



Luonnostellessa huomasin, että nuottipaperi on totaalisen loppu. Se tiesi reissua keskustaan, sillä ainoaa oikeaa kunnollista nuottipaperia saa ainoastaan nuottikauppa Ostinatosta Töölöntorilta. Itseasiassa, kun nyt hyplään uusia valkoisena hohtavia nuottipapereita niin huomaan, että paperi on kevyempää kuin edellisessä erässä. Heti alkoi stressata.


Ostin samalla reissulla Venlalle uuden sellovihkon, jossa on näköjään isälle myös säestyskirja. Samalla reissulla hain myös Musiikki Fazerilta uuden sellon hartsin. Edellisen onnistuin polkaisemaan vahingossa jauhoksi.


Kiireen keskellä ehdin juoda kupin kahvia hyvässä seurassa. Kahvi on loistava keksintö. Itse aloin typeryyksissäni juoda sitä vasta 26-vuotiaana. Olisin nuokkunut huomattavasti vähemmän perusopinnoissa musiikkianalyysitunneilla, jos olisin älynnyt virkistää itseäni aamuisin parilla kupillisella kahvia.


Kirjoitan parhaillaan Le Saxophonesta… yhteisartikkelia Sibelius-Akatemian tulevaan, vielä nimettömään tutkimusjulkaisuun. Artikkelin runko kirkastui eilen kirjallisen työni ohjaajan ansiosta ja nyt tätä rekeä on helpompi taas viedä eteenpäin.


Mieleeni on tullut pariin otteeseen ajatus että musiikista kirjoittaminen on pohjimmiltaan yhtä järkevää kuin arkkitehtuurin tanssiminen. Ainakin yhtä vaikeaa.


Sävellystyöhön liittyvien asioiden sanallistaminen on haastavaa ja ilmiöiden kuvaamiseen käytetty kieli on helposti sekoitus suomea, italiankielisiä musiikkitermejä, ammattislangia ja itse keksittyjä, enemmän tai vähemmän metaforisia käsitteitä.


Tällainen kotikutoinen käsite on vaikkapa ’hälyurkupiste’, joka rakentuu seuraavasti: Urkupisteeksi kutsutaan musiikissa yleensä bassossa tai sopraanossa esiintyvää pitkäkestoista säveltä, joka pysyy itsepintaisesti paikallaan muun harmonisen materiaalin vaihtuessa. Hälyurkupiste taasen on ilmiö, jossa säveltasoton ääni – eli häly – pysyy paikallaan pitkäkestoisesti muun musiikillisen materiaalin liikkuessa.


Samoin täytyy tehdä valinta sen suhteen miten käyttää musiikkisanastoa. Musiikkitermien kääntäminen suomeksi ei useinkaan toimi. Varsinkin jos viitataan samalla nuottiesimerkkiin. Eikä kaikilla italian- tai ranskankielisillä käsitteillä edes ole napakkaa suomenkielistä vastinetta. On helpompi käyttää tekstissä ilmaisua ’ricochét’ kuin todeta jatkuvasti, että kyseessä on ’useamman äänen soittaminen samansuuntaisella jousella niin, että jousi pomppaa kieleltä äänten välissä’.


Mutta koska tässä tapauksessa kyseessä on monitaiteinen ja -tieteinen artikkeli, minun täytyy yrittää kehittää ilmaisua, jota myös muun alan tekijät voisivat halutessaan ymmärtää. Tai ehkä vain kiltisti selitän keskeiset käsitteet auki jonkinlaisessa muusikkoslangi-suomi -sanastossa.


Tai sanon, että kirjoittakaa itse parempi.

Kommentit

Suositut tekstit