Taiteellisesta tutkimuksesta

Hyvä lukijani. Viime viikkojen ajan olen kirjoittanut jatko-opintojeni kirjallista työtä. Sen lomassa olen pohtinut paljon taideyliopistojen tohtoriopintoja ylipäänsä. Erityisesti minua on kiinnostanut vuosia vellonut keskustelu ns. taiteellisesta tutkimuksesta. Sillä on tuntunut olevan sekä puolestapuhujia että epäilijöitä taide- ja tiedeyliopistoissa. Olen kirjoittanut tästä aiheesta aiemminkin otsikolla: Tutkiva taiteilija; vitsi vai viisasten kivi.


Tässä tekstissä pohdin taiteellista tutkimusta ensisijaisesti säveltäjänä, en tutkijana.

Heti aluksi haluan saivarrella ja todeta etten pidä käsitteestä ’taiteellinen tutkimus’. Sanapari johtaa helposti harhaan ja antaa taideyliopistoissa tehtävästä tutkimuksesta – toivottavasti en loukkaa ketään – hieman epäilyttävän kuvan. Varteenotettava tutkimus ei sinänsä voi mielestäni olla luonteeltaan ”taiteellista”. Mielestäni olisi parempi puhua taiteilijan oman taiteellisen työn kautta (tai avulla) tehtävästä tutkimuksesta (’taideavusteinen tutkimus’, ’taidelähtöinen tutkimus’, ’taidesisältöinen tutkimus’ tai yksinkertaisesti ’taidetutkimus’), jossa esimerkiksi taiteen teon prosessit, työmenetelmät, taiteilijan metodivalinnat ja vaikkapa intuitiiviset muistiinpanot tai sanelut ja lopulta valmis teos tai esitys ja yleisön vastaanoton havainnoiminen voivat olla osa tutkimusta. Mutta koska käsite ’taiteellinen tutkimus’ on vakiintunut ja johdonmukainen käännös englanninkielisestä vastineestaan ’artistic research’ niin käytettäköön sitä – aluksi mainituin varauksin huomioituna.


Taiteen ja tutkimuksen välisestä suhteesta on keskusteltu paljon viime vuosina. Mielestäni keskustelussa taiteellista tutkimuksesta pitäisi enemmänkin tarkastella taiteilijan ja tutkimuksen välistä suhdetta.


Määritellään hetki taiteellista tutkimusta negaation kautta. Kaikki taiteilijan tekemä tutkimus ei ole taiteellista tutkimusta. Taiteilija voi tehdä myös täysin tieteellisen väitöskirjan ja jopa tutkijan uran ilman, että hänen tieteellistä työtään voisi kutsua taiteelliseksi tutkimukseksi. Eräs tällainen esimerkki voisi olla vaikka säveltäjä Mikko Heiniön pitkä ja ansiokas dualistinen ura sekä taiteilijana, että musiikkitieteen professorina Turun yliopistossa. Heiniö on tarkastellut työssään musiikkia muun muassa historiallisesta, kulttuurisesta ja musiikin teorian näkökulmasta. Hän on kirjoittanut tieteellisiä artikkeleja myös säveltäjän työstä, mutta tiedemiehenä hän on visusti pitänyt ulkopuolella oman taiteellisen ajattelunsa.


Taiteellista tutkimusta ei edusta myöskään Soile Yli-Mäyryn Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa tarkastettu väitöskirja, jossa Yli-Mäyry tutki teostensa vastaanottoa Kaukoidässä.


Tiukasti ajateltuna taiteellista tutkimusta ei ole myöskään säveltäjän omasta teoksestaan kirjoittama musiikin joukkoluokkateoreettinen analyysi. Tällöin säveltäjä astuu teoksensa ulkopuolelle ja kuvaa musiikkinsa säveltasorakenteita muualta annetun teoreettisen metodin läpi.


Näissä kaikissa esimerkeissä taiteilija vaihtaa positionsa taiteilijasta tutkijaksi. Viimeisessä esimerkissä ollaan jo lähellä taiteellista tutkimusta, ja toki joukkoteoreettinen tutkimus voisi olla osa taiteellista tutkimusta.


Kannatan tieteen ja taiteellisen tutkimuksen läheistä yhteistyötä. Taiteilija-tutkija tarvitsee ainakin perustiedot tieteenfilosofiasta ja tutkimuksesta. Itse tekisin kuitenkin tieteen ja taiteellisen tutkimuksen välille hienoisen pesäeron. Perustelen tätä sillä, että taiteellinen tutkimus on nuori akateeminen ala ja sen liiallinen määrittely-yritys voi johtaa negatiivisiin lopputuloksiin. On hyvin mahdollista, että versoamisvaiheessaan olevan taiteellisen tutkimuksen piiristä nousee esiin täysin uusia havainnointi- ja tiedonhankkimistapoja.


Taiteellisen tutkimuksen pitää kuitenkin voida tuottaa tietoa ja/tai havaintoja, jotka ovat taideyhteisön ja mielellään myös taiteen tieteellisen tutkimuksen arvioitavissa.


Vaikka totesinkin, että liiallista taiteellisen tutkimuksen määrittely-yritystä ei kannata tässä vaiheessa tehdä, niin olen ehdottomasti sitä mieltä, että taiteellisen tutkimuksen metodeja kannattaa kehittää yksittäistapauksista yleiseen suuntaan ja sumeasta ilmaisusta kohti tarkkaa sanallistamista.


Tullakseen tiedemaailman tavoin läpinäkyväksi taiteellinen tutkimus tarvitsee yleisesti hyväksytyn peruskäsitteistön. Käsitteistö voidaan luoda ainoastaan, kun on tarpeeksi ns. kriittistä massaa taiteellisen tutkimuksen metodien ja käsitteistön piirissä. Koska taiteellisen tutkimuksen käsitteistö on epämääräinen, on ehdottoman tärkeää, että taiteellisessa tutkimuksessa käytettävät käsitteet määritellään mahdollisimman hyvin tutkimuskohtaisesti.


Erilaisia yleisiä metodeja voisi mielestäni ainakin rakentaa vaikkapa taiteellisen tutkimuksen prosessien ympärille (esim. itsereflektio erilaisina metodeina, luonnosten dokumentointi).


Taiteellisen tutkimuksen materiaalia voisivat olla mielestäni edellä mainittujen lisäksi vaikkapa taiteilijan omat tarinat, sadut, unet, improvisaatio, elämäntavat, piirrokset, saneltu ajatusvirta, mystiset rituaalit, metaforat, proosa ja runollinen ilmaisu. Mutta sellaisenaan ne eivät kelpaa tutkimukseksi, vaan näitä aineistoja taiteilijan täytyy lähestyä kriittisesti ja kaiken epämääräisen ilmaisun taustalla olevaa ajattelua on avattava lukijalle.


Theodor W. Adorno tekee kiinnostavan rinnastuksen, kun hän kuvaa taiteen määräisen ja epämääräisen symbioosia. Hän ottaa vertailukohdakseen arvoitukset.


”Ne [taideteokset] ovat kysymysmerkkejä, eivät yksiselitteisiä edes synteesin kautta. […] Vastaus sekä kätketään että pakotetaan rakenteen avulla esiin, kuten arvoituksissa. […] Taideteoksen päämääränä on epämääräisen määräytyneisyys. Teokset ovat tarkoituksellisia itsessään; ilman rakenteelleen ulkoista positiivista päämäärää; mutta niiden tarkoituksellisuus tulee kuitenkin oikeutetuksi vastauksen figuurina arvoitukseen.” (Adorno, Esteettinen teoria s. 250)


Vaikka Adornon kirjoitus selvästi heijastelee aikansa taidekäsitystä, niin hänen toteamuksessaan voisi olla aineksia taiteellisen tutkimuksen päämäärien pohtimiseen. Jos taideteokset todella näyttäytyvät arvoituksen kaltaisina, niin olisiko tämä otettava huomioon myös tehtäessä taiteellista tutkimusta? Olisiko taiteellisen tutkimuksen sittenkin oltava enemmän kysymys- kuin vastausorientoitunutta tiedettä?


Taiteellisen tutkimuksen haasteita


Keskeinen taiteellisen tutkimuksen ongelma on pragmaattinen: Missä voi opiskella taiteellista tutkimusta? Taiteellinen tutkimus on tullut vastaan pääsääntöisesti vasta taiteen jatko-opinnoissa. Pitäisikö perusopinnoissa pystyä antamaan valmiuksia taiteelliseen tutkimukseen? En peräänkuuluttaisi lisäopintojaksoja muutenkin ylikuormitettuihin tutkintoihin, vaan integroisin tulevaisuudessa taiteellisen tutkimuksen pääaineen opiskeluun.


Taiteellinen tutkimus vaatii tekijältään myös motivaatiota systemaattiseen tutkimiseen ja positiivista asennetta sanallistetun tiedon hankkimiseen.


Tutkimukseen vaikuttaa olennaisesti se, millaiseksi taiteilija-tutkija ymmärtää positionsa. Taiteellisen tutkimuksen erityishaasteita ovat väistämätön ja voimakas subjektiivinen, jopa narsistinen ote tutkimukseen. Sen keskeiseen ongelmakenttään kuuluvat myös taiteenteon tiedostamattomat prosessit. Nämä ongelmat eivät koske pelkästään taiteellista tutkimusta vaan myös taiteen humanistista tutkimusta. Humanistisissa tieteissä tutkimuskohde määräytyy pro gradu- ja väitöskirjavaiheessa usein tutkijan oman harrastuneisuuden mukaan, jolloin tieteen tekemistä siivittävät jatkuvasti tutkijan omat mieltymykset ja enemmän tai vähemmän tiedostettu halu tuottaa tietyntyyppisiä tutkimustuloksia.


Keskeinen haaste on myös se, ettei taiteellisen tutkimuksen luonteesta ja taiteen peruskäsitteistä ole selvästikään yhteisymmärrystä edes taidekentän sisällä.


En kannata dualistista mallia taidekenttään, jossa on erikseen taiteilijoita ja akateemisia taiteellisia tutkijoita. Keskeinen kysymys on se millaiseksi taiteellisten tutkintojen sisältö ja opinnot muodostuvat. Jotta tämä onnistuisi, jatkuva kommunikointi muun kuin taideyliopistoihin sidoksissa olevan taide-elämän kanssa on välttämätöntä.


Mitä hyötyä on taiteilijan tekemästä tutkimuksesta?


Ensiksi, taiteilija voi tuottaa tietoa, johon taiteen tekemisen prosesseja tuntematon tiedemies ei kykene. Esimerkkinä mainitsen pianisti Matti Raekallion Sibelius-Akatemiaan tekemän taiteellisen tohtorin tutkinnon kirjallinen työn Sormituksen strategiat, jossa Raekallio käsittelee sormitusten valintaa Beethovenin sonaattien kokonaisesityksessä. Tässä on myös kyseessä esimerkki hiljaisen tiedon muuntamisesta sanallistetuksi.


Toiseksi, taiteellisesta tutkimuksesta voi olla hyötyä muille tiedon aluille. Esimerkiksi taiteen tekemisen prosessien kuvaamisesta voi olla apua ylipäänsä ihmistieteiden prosessien tutkimukseen, eräistä aloista myös teknistieteelliseen tutkimukseen. Samoin luovuustutkimukselle taiteellisesta tutkimuksesta voi olla apua. Edelleen taiteellinen tutkimus voi liikkua monien empiirisiä tai hermeneuttisia metodeja käyttävän tieteenalan alueella. Taiteellisen tutkimuksen ja tapaustutkimuksen välinen suhde on myös vahva. Selvää on myös, että taiteellisella tutkimuksella on näistä tieteenaloista paljon omaksuttavaa.


Esimerkkejä on myös taiteellisen tutkimuksen hyödyntämisestä tiedemaailmassa. Muun muassa Tuuli Talvitie-Kellan Tampereen yliopistoon tekemä tieteellinen väitöskirja sisälsi taiteellisen osuuden. Samoin Johanna Oksanen-Lyytikäinen käyttää selkeästi taiteellisen tutkimuksen piiriin kuuluvaa metodia osana tieteellistä väitöskirjatyötään Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitoksella (käsityötiede).


Kommentit

Suositut tekstit