Sävellystä, videoita, musiikkia ja hieno kirja!


Vähän masentavan eilisen työpäivän jälkeen kotona odotti tarpeellinen yllätys (eilen tein siis paperihommia, ks. edellinen kirjoitus). Posti oli tuonut kirjeen. Se on aina nykyään jännittävää. Valtaosa asioista kun hoidetaan sähköpostin kautta. Kirje sisälsi DVD:n, Alisa Javitsin tekemän hienon visualisoinnin Helsinkiin-oopperan musiikkiin.


Hauska yllätys. Enää ei ollut konttorirottaolo.


Ilta oli muutenkin mukava. Lapset olivat hyvällä tuulella ja keksivät hauskoja leikkejä. Nelivuotiaan Johanneksen liikuntakerho viereisellä koululla on aina tiistai-illan kohokohta.


Tämä alkusyksy on ollut aika tiukka. Näemme vaimoni kanssa viikolla pääsääntöisesti ovensuussa, kun toinen tulee töistä kotiin ja toinen lähtee opettamaan.


Kun Johanna tulee myöhään illalla töistä kotiin, olemme molemmat aika poikki. Siinä ei silloin paljon jaksa taiteesta henkeviä keskustella. Yleensä vaihdamme päivän kuulumiset ja yritämme katsoa jotain hömppää televisiosta. Se on vähän sellaista takkatulen korviketta; pöljien ohjelmien tuijottelu. Jos virtaa on, niin vähän luetaan ennen nukahtamista.


Siitäpä tulikin mieleeni, että sain juuri eilen illalla luettua loppuun 2010 keuhkosyöpään kuolleen ohjaaja Christoph Schlingensiefinin vavahduttavan kirjan Kauniimpaa kuin taivaassa (Kansallisteatterin kirja, 2011). Sain kirjan lainaksi Teatteri-lehden päätoimittaja Annukka Ruuskaselta. Kiitos siitä.



Kyseessä on päiväkirjamainen, sanelukoneelle lausutuista ajatuksista koottu kirja. Se seuraa viheliäisen syöpätaudin kanssa elämistä. Päällimmäiseksi kirjasta jäi mieleeni huomio ajatusten kirkastumisesta ja lukuisien kysymysten asettamisesta pelon, epätoivon, leikkausten ja rankkojen hoitojen keskellä. Schlingensief käsittelee kirjassaan muun muassa kuoleman, parisuhteen, uskonnon, taiteen ja yhteiskunnan tematiikkaa.


Kirjaa on hankala kuvailla. Se ei ole ahdistava. No, on se ehkä pikkuisen. Enemmän se on kuitenkin koskettava, hauska, terävä, elämänmakuinen ja aito.


Schlingensief ei kaunistele mitään. Kirjan perusteella hän oli todennäköisesti hyvin itsekeskeinen omituinen moderni romantikko ja uraorientoitunut ihminen, joka ei ollut aina myöskään helppo tapaus läheisilleen – eikä työkavereilleen. Hänellä oli kuitenkin ystäväpiiri ja hän oli kaikesta huolimatta ilmeisen pidetty ihminen lähipiirissä.


Välillä hän lataa sanaisesta arkustaan rankkaa panettelua ihmisiä ja siinä sivussa jumalaansa kohtaan. Välillä hän kirjoittaa sellaista imelää tuubaa, että huh huh.


Mutta usein, hyvin usein hän osuu asiansa ytimeen.


Kirja on tärkeä. Sillä enemmän kuin tarina kuolemaan valmistautumisesta, kirja on uskottavan oloinen kertomus elämään oppimisesta.


Nukuin pitkästä aikaa koko yön heräämättä mihinkään.


Tänä aamuna pyöräilin auringonpaisteen saattelemana työhuoneelleni. Tänä syksynä onkin satanut tarpeeksi. Pyöräilyintoani on koetellut jatkuvasti sellainen paloletkusadeylläri.


Aamuinen kuva työmatkan varrelta Marjaniemestä


Suunnittelin uutta Oopperaa arjessa -projektia ja sävelsin eteenpäin Helvi Juvosen Ilo -nimistä tekstiä. Kokeilin erilaisia laulumelodiavaihtoehtoja ja painin parin erilaisen harmoniaratkaisun kanssa. Näissä harmoniaratkaisuissa ei ole kyse yksittäisten sointujen valinnasta, vaan koko laulun harmonisesta ilmeestä. Siksi tähän hommaan meinaa taas tuhraantua aikaa ihan liikaa.


Hitto vie, kyse on pienestä laulusta, eikä mistään avaruussukkulan kokoamisesta. Ja minä arvon täällä, että: ”toisaalta… ja toisaalta… mutta toisaalta…”. Naurettavaa.


Arpomiseen kyllästyttyäni katsoin vihdoin Alisan lähettämän Helsinkiin-videon. Kuten jo keväällä kirjoitin, Alisa vie teoksen uudelle tasolle. Hän ei pyri tekemään ”oopperakuvitusta”, vaan visualisointi on Helsinkiin-oopperan musiikista ponnistava omintakeinen fantasia. Siinä on toki läsnä Helsinkiin-oopperan tematiikkaa, mutta hyvin persoonallisella otteella. Oopperasta muokkaamani sarja kantaesitettiin tämän visualisoinnin kanssa viime toukokuussa Juhani Ahon 150-vuotisjuhlissa.



Videon kanssa säätäessäni löysin ilokseni vielä toisenkin DVD:n, jonka luulin työhuoneen muuton tuoksinassa kadonneen. Se on taltiointi Markus Kuikan tilaamasta, viime keväänä kantaesitetystä laajahkosta Pariton -nimisestä triostani erikoiselle klassismin ajan kokoonpanolle, barytontriolle. Soittimistoon kuuluu baryton, alttoviulu ja sello. Kokoonpanolle sävelsi aikoinaan erityisesti Joseph Haydn.



Tämä video on tarkoitus saada näkyviin ja kuuluviin pikapuolin tänne blogiin.


Katsellessani ja kuunnellessani omaa musiikkiani huomasin, että nuo kaksi teosta ovat sävyltään surullisia ja vakaviakin. Ehdottomasti enemmän syys- kuin kevätmusiikkia. Vaikka Helsinkiin on aika tyylipuhdas tragikoominen ooppera, niin senkin musiikki on pääsääntöisesti aika tummaa. Pariton on taas sekoitus sellaista outoa sentimentoa, säröisyyttä ja lähes naiivin harrasta vakavuutta.



Toisaalta se ei ole ihmekään. Olen kaihtanut omassa musiikissani testosteronipitoista ”katu-uskottavuutta” ja toisaalta kirkasotsaista ”älyllisyyttä”. En yritä ensisijaisesti hauskuuttaa musiikillani. Enkä varsinkaan instrumenttimusiikissani kertoa mitään erityistä tarinaa.


Sen sijaan, haluan saada aikaan henkilökohtaisen resonanssin musiikkini ja kuulijan välille. Ehkä siksi musiikkini on niin usein nykyään vakavasävyistä ja outoakin. Haluan resonanssin, joka vaihtelee kuuntelukerrasta toiseen, resonanssin, joka ei ole valmiiksi pureskeltu ja resonanssin, joka pakottaa tuntemaan ja ajattelemaan, resonanssin joka on jokaisen kuulijan ikioma.

Kommentit

Suositut tekstit