Musiikkitalo arjen keskellä - paperitiikerin tilityksiä

Hyvä lukijani, eilen maanantaina oli taas juoksevien asioiden päivä.

Itseasiassa tänään myös.

Tapasin maanantaiaamuna tohtorin tutkintoni kirjallisen työn ohjaajan. Viime vuoden keskityin tutkinnon taiteelliseen osuuteen. Tämän loppuvuoden jaan aikaani kirjallisen työn ja sävellystyön välillä. Tosiasia - musertava tai ei - on se, että kirjoittaminen tulee syömään aikaani sävellystyöltä. Nyt tosin on hyvä aika avata aihepiiriä vuoden sävellysprojektien valossa. Kirjallinen työni käsittelee hälyn käytön erilaisia tapoja muutaman säveltäjän tuotannossa peilattuna omaan tuotantooni. (Tämä oli tällainen suoraviivainen kuvaus kirjallisesta työstäni).

Tekstiä kirjallista työtä varten on kasassa nelisenkymmentä sivua. Tämän lisäksi on kasa paperia, jota pitäisi perata... Päätimme tavata ohjaajan kanssa nyt kerran kuussa, mikä on varmasti hyvä asia. Ensi kerraksi kirjoitan disposition (eräänlainen sisällysluettelo) ajantasalle ja laajennan/syvennän erästä aikaisempaa tekstiäni.

Viikon aikana ehtii muuten kertyä uskomaton määrä hoidettavia asioita; täytä kaavake X, vie se paikkaan Y, lähetä sähköposti henkilölle A ja soita henkilöille B, C ja D. Koeta selvittää kuka henkilö hoitaa asioita E, F ja G. Lähetä partituuri ja äänite festivaalijohtaja H:lle ja tappele sitä ennen tietokoneiden kanssa tunti-pari. Hermostumista, turhautumista, kivoja asioita, ei-niin kivoja-pakko-kuitenkin-hoitaa -asioita, helpotuksen tunnetta, kun paperityöt on lapioitu, siinäpä päällimmäiset fiilikset.

Juoksevia asioita ei suinkaan vähennä taipumukseni huolehtia koko ajan, että asiat ovat kunnossa ja etenevät.

***

Tänään hoidin asioitani Musiikkitalossa. Päivä oli muutoin lähes eilisen kaltainen. Ovissa kulkeminen vaatii vielä harjoittelua. Hyvä kun pääsin omin avuin ulko-ovesta sisään...


Päivästä kului taas kohtuuttoman paljon koneiden ja ohjelmien kanssa tappeluun. Sävellykset olisi kätevämpi nuotintaa vaikka taltalla hakaten marmoriin. Tänään tuntui siltä. En oikeastaan tiedä miksi viime aikoina juoksevien asioiden hoito on saanut minut niin kärttyisäksi. Kukaan ei kuitenkaan varsinaisesti hengitä niskaan. Saan hoitaa ne silloin kun parhaiten ne aikatauluuni sopii. Silti kiukuttaa.

Ehkäpä harmitus johtuu yksinkertaisesti siitä, että haluaisin istua vaan työhuoneessani ja säveltää. Käytössäni on rajallinen määrä tunteja viikossa. Niitä ei viitsisi käyttää paperihommiin. Pienten lasten isä kun ei voi vetäytyä homehtumaan sävellystensä kanssa miten haluaa. Toisaalta en minä tosissani homeeksi halua ryhtyä. Perhe pitääkin minut tehokkaasti kiinni oikeassa elämässä. Hyvä niin.

***

Asiasta asian viereen: Lausahdin eräässä taannoisessa haastattelussa, että pidän Musiikkitalon arkkitehtuurista. Tämä ei ollut myötähymistelyä, vaan pidän todella siitä. Musiikkitalon hienoutta ei oikeastaan voi havaita kuvista, vaan se pitää mennä itse kokemaan paikan päälle. Kaiken paperihomman väännön keskellä minua ilahdutti ajatus siitä, että on kiva vääntää näitä asioita tässä jännittävässä talossa.

Poislähtiessäni Musiikkitalosta silmäni osui joihinkin talon hienouksiin ja päätin yrittää kuvata niitä.

Musiikkitalon ehkä upein puoli on kekseliäs kommunikointi ympäristön kanssa. Kaukaa katsottuna rakennus näyttää huomaamattomalta. Mutta mitä lähemmäs rakennusta saapuu sitä voimakkaampi kokemus arkkitehtoonisen ratkaisun onnistumisesta on. Rakennuksien lasiseinistä peilautuu ympäröivät maisemat ja ajoittain seinät sulautuvat lähes kokonaan ympäristöönsä. Tällöin myös rakennuksen ilme vaihtelee jatkuvasti, riippuen missä kohti itse on. Rakennus kutsuu lähestyjänsä leikkimään peili-ilmiöllä. Kiinteät seinäpinnat puolestaan nousevat esiin voimakkaina, tätä ilmiötä kontrastoivina.

Alla muutama tällainen kuva. Ne ehkä selittävät paremmin, mitä ajan takaa.



Lopuksi vielä lyhyt videonpätkä, josta näkyy miltä Töölönlahdella näyttää juuri nyt.

video

Kommentit

Suositut tekstit