Tutkiva taiteilija - vitsi vai viisasten kivi?

Hyvä lukijani, julkaisen nyt viikonlopun ratoksi erään reilu pari vuotta sitten kirjoitetun poleemisen tekstini taideyliopistojen jatkotutkinnoista. Kirjoituksessa pohdin lähinnä omaa suhdettani musiikin tohtoriopintoihin. Olin tuolloin tehnyt omaa jatkotutkintoani puolitoista vuotta. Tekstistä tursuaa turhautuminen kirjoittamiseen, jota en oikein hallinnut ja jonka harjoittaminen tuolloin söi paljon paukkuja sävellystyöstäni.

Sittemmin olen pohtinut useaan otteeseen suhdettani taiteilijan tekemään tutkimukseen ja taiteelliseen tutkimukseen. Myös Sibelius-Akatemiassa virisi noihin aikoihin uudelleen keskustelu taiteellisen tutkimuksen mahdollisuuksista, joka jatkuu edelleen.

Vaikka moni kirjoituksessa mainittu mielipiteeni onkin muuttunut muutamassa vuodessa, on kirjoituksessa huomioita, joita pohdin edelleen.

Taiteellisen tutkimuksen mahdollisuuksien kartoittamiseen minua ovat innostaneet monet poikkitaiteelliset ja monitieteiset seminaarit ja projektit, sekä - ehkä vähän yllättävästi Leonardo da Vincin työpäiväkirjat, joista kuultaa intohimo yhdistää taide ja tiedonhankinta.

Pasi Lyytikäinen: Tutkiva taiteilija - vitsi vai viisasten kivi?

Julkaistu monitieteisessä mustekala.org -internetjulkaisussa 22.12.2008

Sibelius-Akatemiassa tutkimus ja taiteellinen työ on haluttu pitää erillään, meillä ei siis ole varsinaista taiteellisen tutkimuksen traditiota. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö taiteellisen työn ja tutkimuksen välillä käytäisi dialogia, päinvastoin. Yleensä kuitenkin musiikin taiteellisten jatkotutkintojen kirjallisten töiden tavoitteena on täyttää tieteelliseltä kirjoittamiselta vaadittava argumentointitapa.

Muusikoiden tekemät tutkimukset eroavat perinteisestä musiikkitieteestä siinä, että taiteilijalla on usein niiden aihepiiriin vahva työskentelyn tuoma omakohtainen side. Esittävän säveltaiteilijan harjoitteluprosessin avulla avautuu tietoa, jota teoksen soittamiseen kykenemätön tiedemies ei voi saavuttaa. Samalla tavoin säveltäjä tutkii musiikkia omasta näkökulmastaan ja kykenee havaitsemaan kvaliteetteja, joiden havaitsemiseen tarvitaan ammatin tuomien työkalujen hallintaa.

Taiteen tutkimus on mitä suurimmassa määrin tulkintaa. Myös taiteilijan omasta työstään tekemä tutkimus tai työprosessikuvaus on ainoastaan yksi näkemys teoksesta ja sen synnystä muiden joukossa. Kuvaus on aina kaikkea muuta kuin objektiivinen. Sen takana on lukuisa määrä erilaisia tiedostettuja ja tiedostamattomia missioita ja halua ohjata teoksen vastaanottajaa.

Sävellystä, kuten muutakaan taideteosta, ei voida kääntää kieleksi, matematiikaksi tai toiseksi taidemuodoksi. Kärjistäen sanottuna musiikista kirjoittaminen on pohjimmiltaan yhtä järkevää kuin arkkitehtuurin tanssiminen. Samoin oman taiteellisen prosessin aukoton uloskirjoittaminen on mahdoton tehtävä. Mahdotonta se ei ole pelkästään yliempiirisyyden vuoksi, vaan myös taiteenteon monimutkaisten prosessien kuvaamisongelman takia. Miten voidaan kuvata työvaiheiden tiedostamattomia, persoonallisia virtauksia? Ranskalainen säveltäjä Pierre Boulez havaitsi 1950-luvulla käyttäessään viimeiseen saakka hiottua predetermiaatiota täyssarjallisissa teoksissaan, että hän ei pyrkimyksistään huolimatta onnistunut pyyhkimään pois persoonatyyliään (Griffiths 1992, s. 152). Tiukan kontrolloidusta ja älyllisestä lähtökohdasta huolimatta Boulezin sarjallisiin teoksiin suodattui persoonallisia elementtejä tavalla, joita säveltäjä ei pystynyt huomioimaan.

Yksi ongelma – ja tietenkin paradoksaalisesti myös etu – oman työn ja yleensäkin nykytaiteen tutkimuksessa on historia-aspektin vaillinaisuus. Kuunnellessamme ja tutkiessamme Beethovenin Eroica -sinfoniaa voimme viitata Beethovenin edeltäjien lisäksi myös hänen vaikutukseensa tuleviin säveltäjäsukupolviin. Keskustellessamme vaikkapa Juha T. Koskisen vuonna 2008 kantaesitetystä sinfoniasta meillä on käytössämme rajoitetummin vertailukohtia.

Historia tuo taiteentutkimukseen mukanaan myös ei-tervetullutta jälkiviisautta. Musiikkianalyysin, musiikin ja musiikinhistorian tutkimuksen suurimpia sudenkuoppia on nähdä historia lineaarisena jatkumona, jossa edellinen vaikuttaa tulevaan. Mutta siinä missä Beethovenin musiikki on vaikuttanut jälkipolviin, ovat jälkipolvien tulkintatraditiot – ja kaikki sen jälkeen sävelletty musiikki, taide, keksinnöt, luonnonmullistukset ja elämä – vaikuttaneet käsityksiimme Beethovenin musiikista. Samalla tavoin vaikkapa Arcimboldon Tuli -maalaus vuodelta 1566 on kerännyt mukaansa tulkintatraditiota ja meidän on mahdotonta lähestyä teosta ilman väliimme sijoittuvien vuosisatojen vaikutusta. Kärjistäen näitä taideteoksia ei ole alkuperäisessä merkityksessään enää olemassa. Ilmeisesti muun muassa tähän viittaa säveltäjä Paavo Heininen toteamalla, ettei ole mielekästä tänään tarkastella Mozartia ilman oman aikamme hahmotusstrategioiden hallintaa (Heininen 1992).

Tutkimuksellinen asenne voi tuoda säveltäjälle keinovaroja työnsä kielelliseen ilmaisuun. Tämän taidon harjaannuttaminen taiteilijalle on varmasti hyväksi. Mutta on vähintään yhtä iso vaara, että tutkivan taiteilijan kirjallinen työ on ainoastaan huonoa tiedettä. Taitelijalla ei ole yleensä samanlaisia työkaluja tieteen tekemiseen kuin tutkijaksi itseään vuosikausia määrätietoisesti harjaannuttaneella tieteentekijällä.

Tutkivat taiteilijat ovat tuoneet varmasti merkittäviä ajatuksia taiteentutkimukseen. Mutta silti. Kirjoittaminen on vaikeaa. Hahmotan olemassaoloani musiikin kautta. Lisäksi olen poskettoman kiinnostunut nimenomaan säveltämisestä ja sen tarjoamista haasteista, en kirjoittamisesta. Se, että jatko-opintoihini kuuluu – halusin tai en – tiedemaailman gradun laajuinen kirjallinen työ, masentaa minut ajoittain. Asetelma on mielestäni yhtä reilu kuin jos tiedeyliopiston tohtorin tutkintoon vaadittaisiin taideyliopiston maisterin taiteellinen opinnäyte. Ajatus sinänsä muuten olisi minusta kannatettava.

Vakavasti puhuen taiteen perus- ja jatko-opintojen muoto ehdottomasti vaikuttaa siihen, miten taiteilijuus tulevaisuudessa määritellään. Opintojen muoto vaikuttaa myös siihen, hakeutuuko taideopintoihin todellinen parhaimmisto vai ”taideyliopistollinen” parhaimmisto. Tämä on asia, jota on pohdittava vakavasti. Sillä pahempi skenaario kuin että taideyliopistoissa tehtäisiin kvasitiedettä, olisi se, että siellä tehtäisiin kvasitaidetta.

Kirjoittaja on säveltäjä, joka tekee taiteellisia jatko-opintoja Sibelius-Akatemiassa

Lähteet:

Paul Griffiths, Musica Nova, Puijo, Helsinki 1992, s. 152

Paavo Heininen, artikkeli Voiko sävellystä opettaa? julkaisussa Sävellys ja musiikinteoria 2/92, Sibelius-Akatemia, sävellyksen ja musiikinteorian osasto, Helsinki 1992

Kommentit

Suositut tekstit