Turpa kiinni ja korvat auki?


"Musiikki alkaa hiljaisuudesta."

Tämän tokaisun on kuullut varmasti lähes jokainen muusikko ja klassisen musiikin ystävä. Viesti sanonnan taustalla on, että pidä suusi kiinni äläkä kolistele, kun soitetaan tai lauletaan.


Mahdollisimman pitkälle viety hiljaisuus on pääsääntöisesti ollut se äänimaisema, jonka on haluttu olevan klassisen musiikin taustalla. Ja mielestäni pääsääntöisesti hyvä niin. Mikäli musiikin kuuntelija haluaa nauttia pienistä detaljeista, on tärkeää, ettei taustamelua ole.

Tämä asia korostuu Helsingin uuden musiikkitalon konserttisalissa, jossa myös yleisön äänet kuuluvat todella herkästi koko saliin.

Ainoa ongelma tässä oikeastaan on se, että kun nykyään kaiken olisi hyvä olla rentoa, viihdyttävää ja vuorovaikutteista, niin klassisen musiikin konsertit eivät sitä kyllä juurikaan ole. Ne muistuttavat ulkoisesti eräänlaista hartaustilaisuutta. Musiikkia, esiintyjiä ja toisia kuulijoita kunnioitetaan rikkumattomalla hiljaisuudella.

Voisiko olla niin, että suurin dilemma aikamme yleisten arvojen ja länsimaisen klassisen musiikin välillä onkin juuri tässä. Kolmen vartin hiljaisuus on monille liikaa vaadittu asia. Se koetaan kahlitsevaksi. Siinä kun täytyy luopua oikeudesta äännellä.

Rock-klubeilla hälinä on osa tunnelmaa. Hiljainen yleisö Tavastian keikoilla tarkoittaisi totaalista floppia. Festareilla artistit yrittävät saada yleisön ulvomaan villinä. Jazz-klubit ovat välimuoto klassisen konsertin ja rock-klubin väliltä. Pienet äänet eivät haittaa, mutta mölisijä tai tuolin raahaaja saa välittömästi murhaavia katseita.


Intialaisessa klassisessa musiikissa taas yleisön ja esiintyjien ero on usein häilyvä. Yleisö ei ole hiljaa, vaan saattaa hyräillä tai taputtaa mukana vaikka rytmisarjoja - jotka eivät muuten ole aivan yksinkertaisia. (Intialaista musiikkikulttuuria tuntee hyvin säveltäjä Eero Hämeenniemi, joka on useassa yhteydessä kritisoinut länsimaisen klassisen musiikin konserttikoodistoa. Hämeenniemen ajatuksiin voi tutustua vaikkapa hänen kirjansa Tulevaisuuden musiikin historia kautta.)

Riittääkö vastaukseksi klassisen konserttitradition arvostelijoille se, että "Tämä nyt vaan kuuluu tähän genreen. Ole hiljaa."

Mielestäni ei.

***

Mutta koska olen pohjimmiltani joo-joo mies, olen sitä mieltä että kaikki ovat oikeassa.

Tarvitsemme nykyisen kaltaista institutionaalista konserttikoodistoa, mutta tarvitsemme sen rinnalle muitakin klassisen musiikin esittämisen muotoja: klassisen musiikin rentoja klubeja, konsertteja, joissa yhdistellään eri genrejä, lisää koko perheen konsertteja; konsertteja sairaaloissa, kouluissa, päiväkodeissa, stadionilla, seurantaloilla, junassa, klo 3.20 yökerhossa, työpaikoilla, ihmisten kotona, eduskunnassa, laiturilla; katusoittoa, monitaiteisia projekteja ja kaikkea muuta mahdollista.

Sillä rakkauden syttyminen musiikkiin ei katso aikaa eikä paikkaa.

(Suonette anteeksi tämän pienen imelän kirkasotsaisuuden).


P.S.

Le Saxophone... -nimisessä teoksessani halusin kokeilla itselleni uudenlaista lähestymistapaa yleisöön ja musiikkiin. Valitsin teoksen taustaäänimaisemaksi kauppakeskuksen hälinän ja nivoin kauppakeskuksen äänet osaksi teosta. Taustahäly oli siis jopa suotavaa. Sain yllättäen paljon positiivista palautetta muun muassa siitä, että teosta oli rentoa seurata, kun ei tarvinnut pelätä yskimistä, lasten ääntelyjä tai muita "arjen ääniä".


P.S. 2

Pienenä poikana sain uskomattomia musisointikokemuksia, kun kiersin junissa soittamassa. Opin siinä jotakin sellaista muusikon ja yleisön välisestä suhteesta, jota en mistään muualta olisi voinut oppia.

P.S. 3

Tilanne ei ole klassisessa musiikissa niin mustavalkoinen, kun kirjoitukseni antoi ehkä ymmärtää. Moni klassinen muusikko tekee hienoa työtä kummallisissa paikoissa. Tällaisia ovat esimerkiksi alttoviulisti Teemu Kupiainen ja viulisti Pekka Kuusisto ystävineen.







Kommentit

Suositut tekstit