Ruusuritari ja Majakovski- sairaslomamietteitä

Jouduin yllättäen sairaslomalle. Kipeytynyt jalka oli vaivannut jo jonkin aikaa. Maanantaina oli pakko mennä lääkäriin. Lääkäri tokaisi: "Se on ruusu. Antibioottikuuri ja lepoa."

Tä! Ruusu? Noloa. Olen pitänyt sitä aina vanhojen mummojen tautina. Tämä tieto ei helpottanut ainakaan ikäkriisiäni...

Sairastaminen sattui sikälikin pahaan saumaan, että haluasin jo pikku hiljaa saada työhuoneeni siihen kuntoon, että siellä voisi säveltää. Tavarat lojuvat laatikoissa edelleen. Nyt sinne ei taas vähään aikaan pääse rymyämään. Tänään ajattelin kuitenkin päästä liikkumaan kyynärsauvojen avulla - jotka muuten eivät suinkaan ole peräisin terveyskeskuksesta, vaan Le Saxophone... -teoksen tarpeistosta.

Vaimoa sairaslomani ärsyttää kuitenkin vielä enemmän, sillä hän työskentelee kotona ja minun hiippailuni, valitukseni kipeästä jalasta ja muu höpötys katkovat hänen päiväänsä.


Aika moni on kommentoinut sairaslomaani esittämällä aiheellisen filosofisen kysymyksen: "Voiko säveltäjä olla sairaslomalla?" Tähän kysymykseen pitäisi tietysti vastata vakavalla naamalla nopeasti: "Ei tietenkään voi. Säveltäjä työstää päässään musiikkia koko ajan."

Totta puhuen, en ole pystynyt kunnolla ajattelemaan musiikkia, saati säveltämään mitään vähään aikaan. Oopperaa arjessa -teoksen sävellystyö, harjoitusperiodit ja esitykset vetäisivät hiljaiseksi. Samoin lukuisat syyskauden alkuun liittyvät paperityöt ja työhuoneen muutto ovat pitäneet ajatukset pois säveltämisestä. Ja nyt tämä halvatun jalka.

No, aivan kasviksi en nyt sairaslomallakaan ole ryhtynyt, vaikka uni onkin maistunut poikkeuksellisen paljon. Posti toi maanantaina sopivasti Osmo Pekosen lähettämät huolellisin kommentaarein varustetut anglosaksiset runokatkelmat Widsith ja Waldere. Olen viime vuosina tutustunut vanhoihin eeppisiin tarinoihin. Tarinat ovat kiehtoneet minua aina. Muinaisia tarinoita, maantieteellisesti kaukaisiakin, kahlatessa on usein tullut omituinen tuttuuden tunne. Monet näistä tarinoista - tai henkilötyypeistä - on tullut vastaani eri muodoissa esimerkiksi elokuvissa, sarjakuvissa, muissa tarinoissa, oopperoissa ja näytelmissä. On kiehtovaa, että meillä on sittenkin kollektiivinen tarinamuisti vaikka emme välttämättä sitä tietoisesti pidä yllä.



Edellisten lisäksi olen lukenut Oulusta kesälomalla muutamalla eurolla (eläköön sivistyksen alennusmyynti!) ostamaani Vladimir Majakovski -elämäkertaa nimeltään Panoksena elämä. Bengt Jangfeldtin kirjoittama elämäkerta on sangen onnistunut kuvaus runoilijakohtalosta diktatuuriin ajautuvassa yhteiskunnassa, mutta yksi asia siinä jotenkin härnää. Jangfeldt tuppaa käyttämään Majakovskin runoja elämäkerrallisena lähdeaineistona. Oikeastaan aina kun runoista puhutaan, ne kytketään Majakovskin elämään heittämällä ilmaan oletuksia tyyliin: "näin varmastikin on tapahtunut". Enpä haluasi olla runoilija.


Mikäli on kiinnostunut Majakovskista kannattaa lukaista myös Dmitri Shostakovitsin elämäkerta ja varsinkin 8. luku. Shostakovitsin suhtautuminen Majakovskiin oli ristiriitainen. Hän arvosti joitakin Majakovskin runoja suuresti. Hän myös sävelsi Majakovskin Lude -näytelmään musiikin. Mutta ihmisenä ei antanut hänestä kovin korkeaa kuvaa (lainaus teoksesta Dmitri Shostakovitsin muistelmat, koonnut Solomon Volkov, suom. Seppo Heikinheimo, Otava):

"Yleisesti ottaen voi sanoa, että Majakovskiin keskittyivät kaikki vihaamani luonteenpiirteet: teeskentely, mieltymys itsensä mainostamiseen, intohimo leveään elämään. Ja ennen kaikkea heikkojen halveksunta ja nöyristely vahvojen edessä."



Kommentit

  1. Kertoneeko jotain myös Shostakovitshista itsestään? Hänhän kuvaili myös Sergei Prokofjevia herkullisesti: "Prokofjevilla oli hanhen sielu. Hän oli aina haastamassa riitaa kaikkien kanssa."

    VastaaPoista
  2. Kyllä, olet oikeassa. Sosta osasi kärjistämisen taidon. SIlloin kun hyökätään, niin hyökätään kunnolla. Shostakovitsin elämäkerrastahan keskusteltiin voimakkaasti takavuosina. Osa pitää kirjaa suurelta osin Volkovin hengentuotteena. Olkoon asia miten on, hauska ja mukaansatempaava kirja se on ja kuvaa loistavasti venäläistä tarinointikulttuuria. Tähän liittyen Shostakovitsin poika Maxim totesi muutama vuosi sitten Helsingin Sanomissa: "Kirjassa on minun makuuni turhan paljon 'keittiötarinoita'."

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit